4.4 Muoto ja merkitys viittomanimissä

4. Viittomanimet 1900-luvulla

4.4 Muoto ja merkitys viittomanimissä

Suomalaisen viittomakielen henkilönnimistö muodostuu viittomaleksikon tavoin elementeistä, jotka jollain tapaa kuvaavat tarkoitettaan. Vain häviävän pieni osa henkilöviittomista on jo syntyvaiheessaan laadittu puhtaasti mielivaltaisia, fonologisia elementtejä kombinoimalla (kuviot 12, 13 luvussa 4.2.3). Tämä ilmiö on ainakin näennäisesti ristiriidassa sen filosofiassa, lingvistiikassa ja onomastiikassa yleisesti jaetun, jo ennen ajanlaskumme alkua muodostetun käsityksen kanssa, jonka mukaan erisnimillä ei ole merkitystä samalla tavoin kuin yleisnimillä. Esim. suomen sanalla tyttö on kielenpuhujien mielissä vakiintunut merkitys ‘nuori naispuolinen henkilö’, mutta Ullalla ei ole muuta sisältöä, kuin että sitä yleensä käytetään naisihmisen nimenä. Proprien ja appellatiivien tehtäväkin on vastakkainen: proprin avulla poimitaan samankaltaisten joukosta yksilö kerrallaan, kun taas yleisnimellä viitataan samankaltaisten olioitten joukkoon tai joukon edustajaan. Sanalla tyttö voidaan tarkoittaa yhtä tai kaikkia mahdollisia ‘nuoria naisihmisiä’, Ullalla vain tiettyä tätä nimeä kantavaa tai sattumalta samoin nimettyjä henkilöitä. (Algeo 1973: 53–67; Lyons 1977: 197–223; vrt. Ainiala 1997: 15–16 ja Saarelma-Maunumaa 2003: 58–60 viitteineen.)

Myös viittomakieliset henkilötarkoitteiset kielentymät, kuten Suoran käden sormet pyyhkäisevät leukaa kahdesti (AS, UOEP1996) tai Oikea nyrkki lähestyy suuta (LK, PR 12: 1998) viittaavat vain yhteen henkilöön kerrallaan. Näihin ilmauksiin on lisäksi tiivistynyt nimenkantajiaan metonyymisesti luonnehtivia elementtejä kuten ‘kulkee käsi leuassa’ tai ‘X:ää on purtu’. Ilmauksilla ei kuitenkaan ole viittomakielessä yleistä merkitystä ‘kaikki käsi leuassa kulkevat henkilöt’ taikka ‘kaikki käteen purrut’. Toisaalta esimerkiksi symbolilla Suoran käden sormet pyyhkäisevät leukaa kahdesti voidaan viitata myös henkilöön, jolta ‘valuu kuolaa’ (SN, PR 2: 1999). Mutta tämän merkityksen liittyminen symboliin on ollut vain hetkellistä: viittomalla ei ole potentiaalia luokitella yhtäaikaa kaikkia ‘kuolaavia’ sen paremmin kuin ‘käsi leuassa kulkeviakaan’. Nimeämishetkellä Suoran käden sormet pyyhkäisevät leukaa kahdesti -viittoman voimassa ollut denotaatio ‘henkilö, jolla on tapana kulkea käsi leuassa’ jää siihen piileväksi merkitysaihioksi. Tämän nimi-idean (Zilliacus 2002: 161–163) tuntevat vain nimenkantaja ja nimeämisessä mukana olleet tai ao. henkilön nimeämisestä kiinnostuneet, mutta laajemmin kieliyhteisössä Suoran käden sormet pyyhkäisevät leukaa kahdesti -ekstensio käsittää vain sattumalta samanmuotoisella kielellisellä ilmauksella nimetyt henkilöt, ilman muuta yhteistä taustaa.

Tällaisia tarkoitettaan tiettynä ajankohtana tietyssä kontekstissa riittävän yksilöivästi kuvailevia ilmauksia John Lyons (1977) nimittää definiittisiksi deskriptioiksi (vrt. Rissanen 1985: 35). Tietyissä tilanteissa lausekkeet ‘mies joka oli täällä eilen’, ‘se jota on purtu’ tai ‘se jolla on kihara tukka ~ iso nenä’ ovat riittäviä ja yhtä yksilöiviä kuin lyhyemmät Ullan tai Juhon kaltaiset erisnimetkin. Siksi niiden tapaiset ilmaukset ovat eri kielissä voineet siirtyä propreiksi, viittaamaan tiettyyn henkilöön tai sukuun. (Lyons 1977: 179–181.) Mutta definiittisiin deskriptioihin liittyy totuudellisuuden vaade: edellä kuvatun kaltaisia ilmauksia ei voida periaatteessa käyttää, elleivät ne ole yhtäpitäviä tarkoitteensa olemuksen kanssa (Lyons 1977: 181–183). – Viittomakielessä olisi kielenvastaista nimetä ‘kiharatukkaiselle’ usein annetulla Koukussa oleva 5-käsi tekee pyörivää liikettä pään vieressä -viittomalla henkilö, jolla on piikkisuorat hiukset. 66

Definiittisinä deskriptioina alkunsa saaneet viittomanimet ovat piilevän kuvailevuutensa takia kielenkäyttäjien ja -tutkijoiden kannalta erityisen haasteellisia tarkasteltavia. Kielenkäyttäjät odottavat, että tällaiset nimeksi kielentyneet elementit kuvaavat nimeämishetkellä tarkoitettaan riittävän yksilöllisesti ja riittävän totuudellisesti tai ainakin uskottavasti. Koska definiittisistä deskriptioista synnytetyt nimet voidaan tarvittaessa myös palauttaa (tietyin morfologisin muutoksin) takaisin tarkoitteestaan jotain predikoiviksi ilmauksiksi (Lyons 1977: 179), harhaannuttaa tämä kielenkäyttäjät luottamaan joskus liikaakin viittomanimien kuvailevuuteen. Tämä lienee syynä siihen, miksi tutkimukseni 124 nimenkantajasta lähes neljännes (23 %) ilmoitti joutuneensa muuttamaan viittomanimensä toiseksi, koska edellisen nimen koettiin kuvailevan kantajaansa liian negatiivisella tavalla. Kymmenesosa oli esim. muuton tai koulunvaihdon yhteydessä vaihtanut viittomansa yhteisön ehdotuksesta muulla tavoin itseään ”paremmin kuvaavaksi”.

Kaikkiaan aineistoni 124 viittomakielisellä henkilöillä on ollut eri aikoina käytössä kaksi (n = 102) tai kolmekin viittomanimeä (n = 20); kahdella jopa 4 nimeä. Moninimisyys johtuu siitä, että nimenkantajan vaihtaessa asuinpaikkaa, koulua tai kuurojenyhdistystä uusi nimenkäyttäjäpiiri on kokenut, ettei viittoma predikoi nimenkantajastaan riittävästi, eikä se löydä kosketuspintaa viittomalle nimenkantajan senhetkisestä elämänvaiheesta. Esimerkiksi edellisessä yhteisössä käytössä ollut, toiselta peritty tai nimestä johdettu käännösnimi ei uuden yhteisön mielestä ole ollutkaan nimenkantajan persoonaa riittävästi kuvaileva (esim. SA, TW 1: 1997; OS, TW2: 1997). Viittomanimen moniselitteinen kieliasu on myös saatettu palauttaa täysin väärään merkitykseen: alun perin nimenkantajansa ‘pitkään kaulaan’ assosioitua viittomanimeä alettiin esimerkiksi tulkita tätä lyhyemmällä liikkeellä tehtävän ruma-viittoman kautta, eikä viittomaa näin muodoin enää haluttu käyttää (KL, PR 12:1998). 67

Koska definiittisillä deskriptioilla kuvaillaan nimenkantajaa tiettynä aikana tietyssä ympäristössä, ne ovat luonnollisesti konteksti- ja aikasidonnaisia ilmauksia (vrt. Lyons 1977: 183). Viittoma on haluttu uusia, koska nimenkantaja ei olekaan enää pikkuinen tai polkkatukkainen; hän ei käy enää tiettyä luokka-astetta taikka nimeen liittynyt tapahtuma ei ole enää aktuelli (esim. HiP, PR 2: 1999; IF, PR 6: 1999; MW, PR 10: 2001; AL, PR:lle henkilökohtaisesti 2002). Tästä huolimatta nimen vaihtoa ei aina tapahdu. 68 Näyttääkin siltä, että jos henkilöstä käytetty viittoma nimenkantajan siirtyessä paikasta toiseen ylittää uusien käyttäjiensä parissa tietyn kriittisen rajapyykin eikä muita häiriötekijöitä kuten samannimisyyttä ole, ilmaus muuttuu definiittisen deskription rajatilasta varsinaiseksi propriksi. Nimenkantajilla itsellään on viittomanimen totuusehtoja puolustettaessa merkittävä rooli:

En tiedä, mistä syystä kuopiolainen kaimani alkujaan sai viittomanimen, jonka häneltä sitten perin. Viittoma on ollut minulla siitä lähtien [n. 30 vuotta]. Kaikkien koulutovereitteni mielestä viittoma sopi minulle oikein hyvin, kun olin luonteeltanikin samantyyppinen laumanjohtaja. Mikkeliin muutettuani koko ympäristö muuttui toiseksi. Siellä jouduin selittämään selittämästä päästyäni, miksi minulla oli tuollainen vähän erikoinen viittoma. Selittämistä jatkui koulun päättymiseen saakka. Nyt sen kaikki tietävät eikä kyselijöitä ole enää tullut vastaan. (JR, TW 1: 1997.)

Ilmauksen esittelijän sitoutumista painottaa myös Lyons (1977: 183):

– – käyttäessään jotakin definiittistä ilmausta puhujan on itsekin sitouduttava ainakin väliaikaisesti siihen, että ilmaus kuvaa hetkellisesti tarkoitettaan tyydyttävällä tavalla, ja pyydettävä kuulijaakin tekemään samoin.

Jos kuvauksen perustelut hyväksytään (tai nimi on sinänsä tavanomainen ja siksi uskottava, mutta ei mielellään ryhmässä sillä hetkellä jo käytössä oleva), saatetaan viittomanimeä Ax-käsi siirtyy toistuvalla kääntöliikkeellä posken viereltä rinnan eteen käyttää edelleen, vaikka nimenkantaja olisikin leikkauttanut lettinsä poikki (HH, PR 2: 1999; RO, PR 13: 2002). Viittomaa Yhteennipistetyt etusormi ja peukalo tekevät kääntöliikkettä ylähuulella pidetään käypänä, vaikka parta olisi aikaa sitten peittänyt nimenkantajan ylähuulen luomen (HeP, PR 1: 1997). – Yhtä mahdollista on, että nimenkäyttäjät päättävät valita toisin, etenkin jos nimenkantajaa ei enää ole. Tällöin ainoaksi eksistentiaaliseksi kiinnekohdaksi (vrt. Lyons 1977: 181–183) näyttää jäävän henkilön kirjoitettu, virallinen nimi: kun edesmenneen äitini Suora etusormi koskettaa kaulaa kahdesti viittoman perustetta < ‘arpi kaulalla’ ei enää ole verifioitavissa ja kun viittomanimen entiset käyttäjätkin ovat poissa, on virallisen nimen käännös nykyisin kaikkein luontevin symboli häneen nykyisin viitattaessa.

66 Definiittisiä deskriptioita voidaan toki käyttää myös silloin, kun ne eivät ole (täysin) totta: kiharatukkainen-viittomaakin saatettaisiin käyttää ironisesti esim. pilkkanimenä, vaikka henkilö olisi täysin kalju. Viittoma voitaisiin antaa myös silkasta tietämättömyydestä henkilölle, jolla olisikin peruukki väliaikaisena komistuksenaan. (Vrt. Lyons 1977: 181–183.)
67 Haastatteluissa annetut syyt viittomanimen vaihdolle 124 nimenkantajan kohdalla:
– negatiivinen kuvailevuus (23 %)
– häiritsevä samannimisyys toisen henkilön kanssa (24 %)
– häiritsevä läheisyys appellatiivisen viittoman kanssa (2 %)
– avioituminen (5 %)
– uuteen ammattiin siirtyminen (1 %)
– kotinimen vaihtaminen (6 %)
– aakkosnimen vaihtaminen varsinaiseksi viittomanimeksi (1 %)
– nimen vaihtaminen virallista nimeä heijastavaksi käännösnimeksi (6 %)
– viittomanimen äänteellisen muodon muokkaaminen, esim. muitten perheenjäsenten nimiin sopivammaksi (4 %)
– ei tietoa (18 %)
Informanttien ilmaisemat muodostavat varsin heterogeenisen kokonaisuuden. Vrt. myös Wainio 1998: 13; E-L. Ojala 1988: 15.)
68 Tähän viittaa myös Ainiala (1998: 238): kun paikkaa läpinäkyvästi luonnehtiva nimi ei enää kuvaa tarkoitettaan, se voi vaihtua, mutta aina ei näin kuitenkaan tapahdu.

 

4.3 Muoto ja merkitys viittomakielen leksikossa

4.4.1 Viittomanimien käsimuoto→