2.3 Varhaisimmat leksikon ja nimistön kuvaukset suomalaisessa ja ruotsalaisessa viittomakielessä

2. Henkilönnimistön juuret suomalaisessa viittomakielessä

2.3 Varhaisimmat leksikon ja nimistön kuvaukset suomalaisessa ja ruotsalaisessa viittomakielessä

1800-luvun puolivälissä viittomaleksikko kattoi ainakin Manilla-koulussa ja sen käyneitten parissa monia tieteenaloja maantieteestä ja historiasta luonnonhistoriaan, aritmetiikkaan sekä geometriaan. Tämä voidaan päätellä mm. niistä oppiaineista, jotka oli merkitty mm. C. O. Malmin päästötodistukseen vuonna 1845 (ks. Wihmann 1913: 17), ja joiden aihepiireistä koulussa viittoen keskusteltiin (vrt. luvussa 2.2 siteerattu A. F. Nyström 1907: 124). Malm esitteli kielensä vakiintuneisuutta artikkelissaan Kuuromykistä, heidän sielullisesta tilastansa, kielestään ja opettamistavastaan:

Sanoja täysaististen kielessä vastaa täydellisesti merkit viittomakielessä – – [joilla] tuodaan ilmi koko joukon merkkejä esim. [loppuosa artikkelissa luetelluista 96 viittomasta] – – halu, pitäminen, havainto, viattomuus, rauha, toivo, henki, henkimaailma, taivas, päivä, loiste, liekki, suihku, jalokivi [rubin], öljypuu, kulta, happi, vety, painolaki, vetovoima, yhdensuuntainen, hätä, sähkömagnetismi, seitsemänheteinen, solu, [dodekaeder, ei käännetty], patenssi [dignitet, ‘potenssi’] – – y.m. mitä rajattomimmin vaihdellen moninaisimman hienoin vivahduksin, joten viittomakieli kohoaa samalla [samalle] tasolle kuulokielen kanssa. (Malm 1913 [1852]: 64–65; alkuperäinen suomennos.)

Miten seitsenheteinen, vety taikka dodekaedri ja potenssi tuolloin viitottiin, ei ole enää kieliyhteisön muistissa. ²¹ Niiden vastineita ei ole ensimmäisissä suomalaisen taikka ruotsalaisen viittomakielen sanakirjoissa. Toisaalta seuraavista Malmin sanallisesti artikkelissaan kuvailemista viittomista lähes kaikki (pienin foneettisin muutoksin) elävät nykykielessä. Vain aurinko on jäänyt kokonaan pois käytöstä suomalaisesta viittomakielestä, mutta muoto on tallentunut suomenruotsalaisen viittomamuodon paikannimeen Solstrand (Karin Hoyer, henkilökohtainen tiedonanto 1.3.2000).

Etusormi kohotettuna taivasta kohti merkitsee Jumalaa; Oikea käsi painettuna sydämelle merkitsee rakkautta; Etu- ja keskisormi yhdessä kämmenellä totuutta; Etusormi vietynä kehässä kasvojen ympäri aurinkoa; Käsivarsi [p.o. käsi] taivutettuna muotoon ) ja peukalo ojennettuna kuuta; Etusormen sively ristissä rinnalla piispaa; Etusormen vieminen korvaan kuulo; Kädet ristissä sormia erottamatta ystävyyttä; Etusormien kärkien uudistettu hiominen vastakkain vihamielisyyttä; käsivarret ristissä laiskuutta; [jemna flathänderna förenade, men på begge sidor öppnade utan hela lillfingrens åtskiljande Bok, puuttuu käännöksestä] j.n.e. (Malm 1913 [1852]: 65; alkuperäinen suomennos.)

Malm kuvasi kirjoituksessaan muodoltaan jo tarkkoja viittomakonventioita, jotka esiintyivät kuurojenkoulujen vakiinnuttamassa kieliympäristössä siirtyen seuraaville viittojapolville ja päätyen tämänkin päivän viittomakieleen (ks. Jantunen 2001 [2000] suomalaisen viittomakielen diakronisista muutoksista). Tämä laajan yhteisön sopima ja käyttämä symbolikokoelma on toisaalta erotettava siitä vapaamuotoisesta viittomakommunikaatiosta, jota jouduttiin käyttämään sellaisissa kuulevissa perheissä, joissa oli kuuro lapsi. Niissä oli luotava oman tarpeen mukainen visuaalinen merkistö, joka oli vain perheen sisäinen konventio. Tällaista kommunikaatiota kuvattiin mm. 1866 ilmestyneessä teoksessa Kort Handledning till Döfstummas Uppfostran och Undervisning i Hemmen (Alopaeus 1866), josta laadittiin myös suomenkielinen versio nimellä Lyhykäinen Ohje Kuuromykkiä Kotona Kaswattamaan ja Opettamaan. Oppaan toimitti Malminkin aikaan Turun kuurojenkoulua johtanut kuuleva pappi C. H. Alopaeus. Kirjasessa annetaan schleswigiläistä kuurojenopettajaa Otto Friedrich Krusea myötäillen ohjeita siitä, millaisia ”wiittoma-puheen” symboleja vanhemmat voisivat käyttää kuuron lapsensa kanssa ulkomaailman tarkoitteista. (Alopaeus 1866:11, Plit 1984: 95–96.) ²² Samalla neuvotaan, miten lähipiirin henkilöistä voitaisiin viestiä kuurolle lapselle ymmärrettävällä tavalla. – Tämä teksti lienee ensimmäinen henkilöviittomia koskeva kirjallinen maininta maassamme:

Ruoka ja juoma-astiain merkiksi otetaan niiden muoto taikka tapa wiljellä niitä. Erinäisiä waatekappaleita sopii merkitä niin, että kuwataan niiden muoto ja käytäntö. Perheen jäsenet taikka muut tutut ihmiset merkitään kutaki erittäin ja omituisesti merkitsewällä ominaisuudella; älköön siksi sentään otettako ketään loukkaawaa merkkiä. (Alopaeus 1868: 12; alkuperäinen suomennos.)

Varsinaisesti ensimmäistä ja visuaalisestikin luettavissa olevaa dokumenttia konventionaalisesta viittomakielestämme edustaa vasta puoli vuosisataa Malmin kuoleman jälkeen julkaistu sanakirja De dövstummas åtbördsspråk i Finland – Kuuromykkäin viittomakieli Suomessa I – III. Sen laati Malmin ensimmäinen oppilas ja seuraaja Turun kuurojenkoulussa D. F. Hirn yhdessä puolisonsa Maria Hirnin kanssa, joka ammattivalokuvaajana tallensi miehensä tuottamat viittomat. Sanakirja ilmestyi vihkoina vuosina 1910, 1911 ja 1916. Tekijän sanoin siihen ”on valokuvattu niitä viittomia, joita käytetään kuuromykkäin opettajan C. O. Malm-vainajan Suomessa käytäntöön saattamassa ja kehittämässä viittomakielessä” (D. F. Hirn 1910: 5). Hirnin kuoltua vuonna 1910 tuhannesta suunnitellusta viittomasta saatiin julkaistuksi ainoastaan 344. (Jantunen 2001 [2000]: 14–16; Naukkarinen 1996: 216.)

Hirnin vihkosissa ei käsitellä viittomakielistä nimistöä päinvastoin kuin samoihin aikoihin Ruotsissa julkaistussa ensimmäisessä valokuvin varustetussa ruotsalaisen viittomakielen sanakirjassa Teckenspråket (Österberg 1994 [1916]). Sen laatija oli Hirniä viitisenkymmentä vuotta nuorempi kuuro kielimies Oscar Österberg (1885–1921), joka oli käynyt Manilla-koulua 1890-luvulla. ²³ Österbergin teokseen tallentui siten 1800–1900-lukujen vaihteessa käytössä ollut kielimuoto. (Österberg 1994 [1916]: 4; Eriksson 1999: 130–131.) Österberg esittelee muun leksikon ohella sanallisesti ja osin valokuvin kolmisenkymmentä paikannimeä, mm. meillä tuolloin käytössä olleen Suomi-viittoman (Rainò 2001a). Ruotsalaisen viittomakielen kieliopillista rakennetta kuvatessaan Österberg (1994 [1916]: 17) tuo puolestaan esiin kaksi eri tapaa viitata henkilötarkoitteisiin. Luonnehtiviksi viittomiksi (karaktäriseringstecken) Österberg määrittelee esimerkiksi kertovassa tekstissä käytetyt kuvailevat viittomat, jotka pohjautuvat henkilön huomiota herättäviin piirteisiin. Esim. nilkuttaen kävelevästä käytettäisiin ensimaininnan jälkeen kertomuksen loppuun asti viittomia mies + ontuva (Österberg 1994 [1916]: 80 s.v. Karaktäriseringstecken). Nämä luonnehtivat tilapäänimitykset ovat siis sellaisia, jotka viittoja kussakin kontekstissa valitsee omasta leksikostaan (ks. myös Hedberg 1989: 14–15), kun taas viittomakieliset nimet (teckenspråksnamnen) ovat muodoltaan samankaltaisia – mutta yhteisön pysyväisluontoisesti antamia: ²⁴

Luonnehtivat viittomat kuvaavat henkilön jotakin ominaispiirrettä. Samankaltaisia ovat kuurojenkouluissa käytettävät viittomakieliset nimet, jotka oppilaat saavat kouluun tullessaan. Esimerkkejä tällaisista nimistä ovat Pystynenä, Harmaatakki, Pyöreäsilmä, Punainen korvantaus, Raitahousu jne. (Österberg 1994 [1916]: 17.)

Österbergiä varhaisempaankin aikaan liittyviä, jopa ruotsalaisen viittomakielen alkuvaiheisiin ja Malmin kouluaikojen henkilögalleriaan kuuluvia viittomanimiä on myös säilynyt. Kuuro viittomakielentutkija Tomas Hedberg onnistui 1980-luvulla tallentamaan viittomakielensä vanhimpia henkilöviittomia täydentäessään n. 3000 viittomanimeä sisältävää kokoelmaansa. Hän tapasi tuolloin vuonna 1898 syntyneen Frida Söderbergin, joka oli käynyt Manilla-koulua vuosina 1906–1914. Söderberg oli kouluaikanaan tutustunut kuuroon vanhukseen Stina Ryholmiin (1822–1912), joka oli ollut sekä P. A. Borgin että hänen poikansa ja seuraajansa O. E. Borgin oppilaana (ja oli siten myös C. O. Malmin koulutoveri; vrt. Malm, päiväämätön käsikirjoitus). Stina Ryholm oli monen muun manillalaisen tavoin (vrt. viite 16) saanut jäädä asumaan ja työskentelemään opinahjoonsa koulunkäynnin loputtua. Söderbergiltä Hedberg nimesti Ryholmin oman nimen ohella (esim. 6) myös P. A. Borgin henkilöviittoman (esim. 5, kuva 2). (Hedberg 1989: 6, 10–13.)

Esim 5. P. A. Borgin viittomanimi Koukussa olevat etu- ja keskisormi viedään nenänjuureen kahdesti (Hedberg 1989: 11, 13).

Esim. 6. Stina Ryholmin (1822–1912) viittomanimi Käsi liikkuu pään sivulle sormien väristellessä (Hedberg 1989: 11–12).

Näiden kolmen viittomanimen toisintamisen ohella Hedberg ei keruunsa pohjalta laatimassaan tutkielmassa muutoin puutu ruotsalaisen viittomakielen alkuaikojen nimistöön, nimenantoon tai nimien etymologiointiin liittyviin kysymyksiin. Hän ei voi tukeutua tutkijakollegoihinkaan, sillä Hedbergiä ennen konventionaalisia viittomanimiä oli Österbergin ohella kuvattu lyhyesti vain pari kertaa. Näistä vanhin dokumentti on sekin Österbergin aikalaisen Gunnar Fondeliuksen vuonna 1916 Tidning för Dövstumma -lehteen kirjoittama artikkeli Teckenspråksnamn (Hedberg 1989: 5, 9–10; Eriksson 1999: 134–136):

Viittomakielen erikoisuuksia ovat ns. viittomanimet (joita on myös kutsuttu silmänimiksi) [ < ögonnamn; visuaalinen nimi]. Varsinaisten kuuromykkien parissa kuuroja henkilöitä tarkoitettaessa käytetään harvoin heidän etu- tai sukunimiään. Nämä pitää tavata sormiaakkosin, mikä käy liian hitaasti eikä asianomainen usein ole, suoraan sanoen, tietoinen henkilön ristimänimestä. Viittomanimet muistetaan paljon paremmin. Kuurojenkoulujemme oppilaat saavat heti kouluun tullessaan viittomanimen, joka annetaan kullekin ominaisen ulkomuotoon, pukeutumiseen, käyttäytymiseen tms. liittyvän piirteen pohjalta. Tämän viittomanimen hän saakin sitten pitää läpi elämänsä.

– – kuurojen viittomanimet ovat olennainen osa heidän kieltään ja erottamaton osa heidän henkilöihin littyvää keskusteluaan. – – Tämän kirjoittajalta, joka matkustelee melkoisesti kuuromykkien parissa, kysytään tavattaessa useinkin – – olenko esimerkiksi tavannut Punaista korvantausta, kuinka Taaksepäin kammattu tukka jaksaa, onko Kapeaposki muuttanut Tukholmaan, – – tai [onko totta] että Värisevä korva on mennyt naimisiin Sinipilkkuisen puseron kanssa. (Teoksesta Hedberg 1989: 9.)

Österbergin ja Fondeliuksen aikaan yhteisössä tunnetut viittomanimet kuvattiin siis etymologisina ruotsinnoksina. Näin nimi oli kirjoitettavissa esim. valokuvien taakse. Tällä tavoin merkityksiinsä piiloutuneina, mutta vailla tietoa viittoman muodosta, ovat säilyneet erästä eteläruotsalaista 1880-luvulla kuurojenkoulua käyneitten nimet, esim. Kovera nenä [Inbugtad näsa] ja Haava ylähuulessa [Skåra på öfverläppen]. Käännettyjen viittomanimien avulla – eikä suinkaan oppilaiden virallisten nimien kautta – välitettiin tietoja koulutovereista tiedotusvälineissäkin. Ny Tidning för Sveriges Dövstumma -lehti kertoi vuonna 1924 mm. seuraavien tulleen siirretyiksi erään koulun sairastupaan (ensimmäiset neljä ovat tyttöjä, loput poikia): Somiste kaulalla [Garneringen vid halsen], Valkoinen koriste leningissä [Vita garneringen på klänningen], Punatukka [Röda håret], Merimieskaulus [Sjömanskrage]; Paksumaha [Tjockmagen], Huojahtelija [Vacklande gången] ja Isot etuhampaat [Stora framtänderna]. (Eriksson 1999: 135.)

Joissakin nykytutkimuksissa tämänkaltaiset nimenantoperusteeseen viittaavat käännökset ovat riittäneet henkilöviittomien kuvantamiseksi (esim. Delaporte 1995a, 1995b; 1998). Hedbergille taas etymologista sisältöä tärkeämpiä ovat nimen tallennuksessa olleet käsimuodon, viittomapaikan ja liikkeen kuvailu, jotka sitten on liitetty virallisen nimen kautta ilmaistuun henkilötarkoitteeseen. Hedberg ei käy kahta miespolvea myöhemmin arvailemaan syytä edellä mainitun Gunnar Fondeliuksenkaan viittomalle Harottava, koukkusorminen käsi tekee oikean ohimon vieressä edestakaisen kääntöliikkeen (Hedberg 1989: 10, 12), sillä hän pitää natiivin kielenpuhujan intuitiostaan huolimatta suurinta osaa kokoelmansa yli 3000 viittomanimestä arbitraarisina. Nykyviittojana Hedberg käsittää henkilöviittomat nimenkantajansa ilmoittavina, mutta ei kuvailevina ilmauksina. Niissä olevien kielellisten piirteitten kautta ei Hedbergin mielestä ole mahdollista saada (varmaa) tietoa nimenkantajasta itsestään, esim. hänen ulkomuodostaan. (Hedberg 1989: 18.) Omassa tutkimuksessani olen päätynyt Hedbergiä tukevaan kantaan: suomalaisen viittomakielen henkilönnimet ovat niin synkronisesti kuin diakronisestikin tarkasteltuna joko läpikuultavia tai täysin

läpinäkymättömiä, opaakkeja, kielellisiä merkkejä. Tätä käsitellään diakronian kannalta luvussa 2.4 ja synkronisesta näkökulmasta luvuissa 4.4–4.5.

 

 

²¹ Malmin kirjoituksen aikaan myös suomenkielinen matematiikan termistö oli lapsenkengissään. Vasta hiukan aikaisemmin, vuonna 1847, oli ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen geometrian oppikirja D. E. D. Europaeuksen kääntämänä (Lehikoinen 1988: 109).

²² Kuuro O. F. Kruse (1801–1880) toimi opettajana 55 vuoden ajan mm. Schleswigissä, Bremenissä ja Hampurissa ja oli tuottelias kirjailija (Fischer ja Lane (toim.) 1993: 125; Wallvik 2001: 145).

²³ Hirnin ja Österbergin sanakirjoista sekä niiden syntyyn vaikuttaneesta yhteispohjoismaisesta viittomakielihankkeesta, ks. Naukkarinen 1996: 216; Jantunen 2001 [2000]: 12–27.

²⁴ Österbergin kuvaus on verrattavissa Lyonsin (1977) definittisten deskriptioiden määritelmään. Ks. luku 4.4.

---

←2.2 Koulu – yhteisyyden virittäjä ja kielen juurruttaja

2.4 Vanhoista suomalaisista henkilöviittomista nykyviittomakielessä→