1. Johdanto
1.1 Nimistöntutkimuksen asema viittomakielten kuvauksessa
Viittomakielten lingvistinen tutkimus alkoi Yhdysvalloissa nelisenkymmentä vuotta sitten William Stokoen uraauurtavien julkaisujen (1960, [1965] 1976) myötä. Hänen, kuten monien muittenkin eri viittomakieliä tutkineitten lingvistipioneerien, laaja-alaiset kuvaukset kattoivat useita kielen osa-alueita fonologiasta ja morfologiasta leksikkoon, syntaksiin ja kielen sosiolingvistiseen variaatioon. Näitten lisäksi kielelle esitettiin monesti tutkijan kehittämä transkriptiojärjestelmäkin. 1990-lukua lähestyttäessä moninkertaistunut tutkijajoukko alkoi erikoistua, ja tämänhetkinen tutkimuskenttä on spesifioitunut pieniksi erikoisaloiksi muodostaen laajan kirjon prosodisesta fonologiasta tekstin prosodiikan tutkimukseen kattaen myös alueellisen variaation ja historiallisen muutoksen tutkimuksen sekä mitä moninaisemmat neuro-, psyko- ja sosiolingvistiset tutkimusongelmat. Siksi on yllättävää, ettei nimistöntutkimuksella, onomastiikalla, ole viittomakielten parissa lainkaan samanlaista asemaa, kuin sillä on puhuttujen kielten tutkimuksessa.
Viittomakielten osalta ei ole myöskään millään tavoin pohdittu erisnimen olemusta ja suhdetta muuhun sanastoon, kuten puhuttujen kielten parissa on tehty jo parin tuhannen vuoden ajan. Tutkimusalan vähäistä arvostusta onomastiikkaa kohtaan kuvaa myös se, että Hampurin yliopiston ylläpitämässä viittomakielen tutkimuksen verkkobibliografiassa International Bibliography of Sign Language (http://www.sign-lang.uni-hamburg.de/Bibweb, 25.8.2003) sille ei ole annettu omaa hakusanaa lainkaan. Name sign -haulla sen sijaan löytyy W. Stokoen sanakirjaansa laatimasta lyhyestä katsauksesta (1976 [1965]: 291–293) lähtien nelisenkymmentä lähdettä, joiden perusteella voi huomata nimistöntutkimuksen olleen sekä ajallisesti että maantieteellisesti melko sporadista; lisäksi se on keskittynyt ainoastaan henkilönnimiin.1990-luvulle tultaessa tutkimusta on tehty Ruotsista (Hedberg 1989), Ranskaan (Delaporte 1995, 1998) sekä USA:sta (Mindess 1990, S. Supalla 1990, 1992) ja Kanadasta (Dubuisson ja Desrosiers 1994) Kiinaan (Yau ja He 1989, 1990). Viimeaikaisista kuvauksista mainittakoon uusiseelantilaisista (Locker McKee ja McKee 2000) ja kreikkalaisista (Kourbetis ja Hoffmeister 2002) henkilöviittomista tehdyt katsaukset sekä tutkimus Ugandassa, Ghanassa, Malissa ja Hollannissa käytettyjen viittomamuotojen henkilönnimistä (Nyst ja Lutalo 2000). Poikkeuksen edellisiin, henkilönnimiin keskittyviin tutkimuksiin tekevät S. Nyströmin (2002) esitys ruotsalaisen viittomakielen paikannimistöstä sekä Paalesin (2002) virolaisia henkilön- ja paikannimiä käsittelevä artikkeli.
Suomalaista viittomakieltä käsittelevistä lingvistisistä kuvauksista (Rissanen 1985, 1998, 2000; Pimiä ja Rissanen 1987, Jantunen 2001 [2000], Takkinen 2002 sekä Hoyer 2000a [1999]; 2000b; Se vårt språk! 2002 suomenruotsalaisen viittomamuodon osalta) vain Rissanen esittelee (1985: 35, 73; 1998: 97–98) lyhyesti henkilöviittomien rakennetta. Lisäksi joitakin yleisluontoisia havaintoja on kirjattu henkilö- ja paikannimileksikkoa käsitteleviin artikkeleihin (Rainò 2000b; 2001a, c). Henkilöviittomista on myös tehty viittomakielen tulkkikoulutuksessa eräitä opistoasteen tutkielmia (Mustonen ja Tolonen 1992; E-L. Ojala1988; Wainio 1998), ja viittomanimien etymologiaa on sivuttu lyhyesti populaareissa lehtikirjoituksissa sekä historiikeissa (L. Paunu 1949: 76; O. Paunu ja Wallvik (toim.) 1993: 37–39; R. Ojala 1999: 127–128). Kaksikielisten nimiasujen viittomista sekä uudisnimiä on joitakin kertoja myös pohdittu suomalaisen viittomakielen lautakunnan kokouksissa (SVLP 21.12.1998; 5.2.2001).
Suomalaista viittomakieltä kuvaavissa leksikografisissakin esityksissä nimistö on jäänyt vähäiselle huomiolle. Uusimmassa, vuonna 1998 julkaistussa Suomalaisen viittomakielen perussanakirjassa (SVPK) ja sen verkkomuodossa (Suvi, 2003) on 1219 hakusanan joukossa 25 erisnimeä. Näistä on paikannimiä 13, joista kolme liittyy Suomeen (Suomi, Lappi ja Parainen); kolmella on uskonnolliseen entiteettiin liittyvää viittomavastine (Jeesus sekä Jumala/Luoja) ja kolmella organisaatio (Kansaneläkeläitos/KELA, Alko ja Kuurojen Liitto).1 – Vanhemmissa viittomistoissa nimiä on esitelty runsaammin. Vuonna 1965 julkaistussa Viittomakielen sanakirjassa niitä on 2200 suomenkielisen hakusanan joukossa kuutisenkymmentä, joista puolet viittaa suomalaisiin, puolet ulkomaisiin paikkoihin ja yksi organisaatioon (Yhdistyneet Kansakunnat). Vuonna 1973 ilmestyneessä Viittomakielen kuvasanakirjassa on n. 3400 viittomasta paikannimiä parikymmentä enemmän.
Nimistön osakseen saama niukka huomio vääristää käsitystä viitotun kielen olemuksesta, sillä niin paikkojen, rakennusten, organisaatioiden kuin henkilöittenkin viittomat ovat olennainen osa mitä tahansa viittomakielistä tekstiä. Suomalaisessa yhteiskunnassa käytetty viittomakieli elää kiinteässä yhteydessä suomalaiseen kulttuuriin, meillä käytettyjen kansallisten kielten rinnalla, ja siksi se hyödyntää usein myös puhutun suomen ja ruotsin leksikkoa ja keinovaroja nimineen. Mutta jos jollakin paikalla tai henkilöllä on oma viittomansa, se mainitaan aina. Siinä tapauksessa puhutun kielen mukaisia virallisia nimiä ei mainita viitotussa diskurssissa kuin kerran, jos lainkaan.
1 Suomalaisen viittomakielen perussanakirja on hakusanoitettu suomeksi. Viittomien suomenkieliset vastineet ovat tässä kursivoituina.
