1.4 Eurooppalainen viittomanimiperintö

1. Johdanto

1.4 Eurooppalainen viittomanimiperintö

Viittomakielten lingvistiseen tutkimukseen verrattuna kiinnostus kuurojen henkilö- ja kulttuurihistoriaa kohtaan on varsin nuorta. Tutkimusgenren käynnistäjiä oli 1984 ilmestynyt, Harlan Lanen valtaisaan aineistoon perustuva When the Mind Hears, jossa esiteltiin ranskalaisten ja amerikkalaisten henkilöhistorioitten kautta kuurojen koulutuksen syntyä ja kehitystä sekä kuurojen pienyhteisöjen ja viitotun kielen asemaa 1700-luvulta 1800-luvun loppuun. Suomalaisten kuurojen historiaan perehtyneistä mainittakoon Birgitta Wallvik, jonka teokseen Viitotulla tiellä (2001, […ett folk utan land…, 1997]) on myös koottu ulkomaisten kuurojen merkkihenkilöitten ja kuurojenyhteisössä vaikuttaneiden kuulevien elämäkertoja antiikista 1900-luvulle. 3

Vaikka länsimaisessa historiankirjoituksessamme kuuroista tavataan mainintoja jo noin vuodelta 1700 ennen ajanlaskumme alkua, lienee ensimmäinen omalla nimellään tunnettu kuuro ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen taidemaalari Quintus Pedius. Häntä seuraavat merkkihenkilöt löytyvät kuurojen opetukseen ja taidehistoriaan liittyvästä kirjallisuudesta vasta tuhannen vuotta myöhemmältä ajalta. On vielä odotettava 1700-luvun puoliväliin asti, kunnes ilmestyvät ensimmäiset kuurojen itsensä laatimat omaelämäkerrat, joista merkittävin oli pariisilaisen Pierre Deslogesin (1984 [1779]) laatima Obsérvations d’un sourd et muet sur ’Un Cours élémentaire d’éducation des sourds et muets,’ publié en 1779 par M. l’abbé Deschamps [Kuuromykän huomioita herra apotti Deschampsin vuonna 1779 julkaisemasta ”Kuuromykkien alkeisopetuksesta”]. Teos on jäänyt historiaan sekä ensimmäisenä kuuron kirjoittamana kirjana että ensimmäisenä dokumenttina autonomisen viittomakielisen yhteisön konventioista. 4(Lane ja Philip 1984: 1–13; Bernard 1993: 76; Bézagu-Deluy 1993; Wallvik 2001: 7–32.)

Desloges (s. 1742) puolusti kirjoituksellaan apotti Charles-Michel de l’Épéen (kuva 1) saavutuksia kuurojenopetuksen alalla. Tämän vuodesta 1760 lähtien ylläpitämä koulu oli maailman ensimmäinen, kaikille kuuroille avoin viittomakielinen oppilaitos. 5
Päinvastoin kuin monet aikalaisensa ja edeltäjänsä Épée pyrki opettamaan kuuroille puheen tuottamisen sijaan kirjoitettua kieltä, käyttäen niin oppilailtaan omaksumaansa viitottua kielimuotoa kuin myös itse kehittämäänsä keinotekoista viittomistoa. Elämäntyönsä myötä Épée tunnetaan yhä ”kuurojenopetuksen isänä ” ja ns. ranskalaisen metodin luojana. (Lane 1989 [1984]: 4–112; Fischer 1993; Wallvik 2001: 45–52.)

Deslogesin teos lienee Épéen omista kirjoituksista saatavien mainintojen ohella ainoa ja vanhin konventionaalistuneen viittomakielen ja viittomakielisen yhteisön kuvaus, vernakulaarintaitajan itsensä laatimana (Lane ja Philip 1984: 28–48, Delaporte 1998: 15, ks. kuitenkin Fischer 1993: 19). Hänen kynästään on lähtöisin seuraava, usein toisinnettu laatukuva kuurojen elämästä kymmenisen vuotta ennen Ranskan suurta vallankumousta:

Pariisissa on syntymäkuuroja työläisiä, jotka ovat luku- ja kirjoitustaidottomia ja jotka eivät koskaan ole käyneet apotti Épéen oppitunneilla, mutta he ovat saaneet niin laajat tiedot uskonasioista pelkästään viittomien kautta, että heidän on katsottu voivan päästä osallisiksi pyhistä sakramenteista, myös pyhästä ehtoollisesta ja avioliittoon vihkimisestä. Yksikään tapahtuma – Pariisissa, Ranskassa tai millään maailmankolkalla – ei jää keskustelujemme ulkopuolelle. Ilmaisemme ajatuksemme aivan yhtä järjestelmällisesti, tarkasti ja nopeasti kuin jos meillä olisi puheen tai kuulon lahja. (Desloges 1984 [1779]: 36.) 6

Samainen teos on myös ensimmäinen, missä kuvataan viittomakielistä henkilönnimistöä ja nimien muodostamiseen liittyviä sääntöjä:

1) Viitatessamme likeiseen tuttavaan tarvitsemme vain kaksi tai kolme viittomaa. Ensiksi ilmaisemme yleisellä viittomalla henkilön sukupuolen panemalla käden hatulle tai rinnalle, sen jälkeen merkitsemme henkilöä itseään häntä merkitsevällä viittomallaan. Lisäviittomia tarvitaan vain hatarasti muistettujen tai maineeltaan tunnettujen, kaukaisempien tuttavuuksien nimeämiseen. Ensiksikin ilmaisemme henkilön sukupuolen (tämä viittoma tulee aina ensin), sitten sosiaalisen luokan, joka määräytyy hänen syntyperänsä ja omaisuutensa mukaan. Loppuun liitämme hänen ammattiinsa tai asuinpaikkaansa jne. liittyvän määreen. Toimitus ei vaadi sen enempää aikaa kuin jos sanoisimme: ”Rouva de Lorme, kangaskauppias, Saint-Denis -kadulta.” Kaikkia viittomia ei tarvitse toistaa keskustellessamme samasta henkilöstä myöhemmin. Yhtä turhaa olisi kerrata henkilön etu- ja sukunimiä kaikkine määreineen yhä uudelleen ja uudelleen.

2) Meillä on kaksi viittomaa ylhäisölle. – -. Viittoman jälkeen itse henkilö ilmaistaan hänen ammatiinsa, vaakunaansa, pukeutumiseensa tai muuhun sellaiseen liittyvällä taikka tätä nimenomaista henkilöä luontaisesti kuvaavalla viittomalla.

3) Jos haluaisin viitata tuttavaan, jolla olisi sama nimitys kuin jollain meille tutulla seikalla, kuten Metsänlapsi, Joki (L’Enfant du Bois, La Riviére), en käyttäisi hänestä lasta, metsää, jokea tms. tarkoittavaa viittomaa. Kuurot ystäväni eivät ymmärtäisi minua, sillä he eivät tajuaisi miehen ja joen jne. välistä yhteyttä ja nauraisivat minulle. Tietäen kielemme kuvaavan asioita niiden perimmäisen olemuksen eikä niille puhutussa kielessä annetun mielivaltaisen nimityksen perusteella nimittäisin näitä henkilöitä heille ominaisten piirteittensä mukaan, siten kuin edellä selitin. (Desloges 1984 [1779]: 42.)

Deslogesin kuvaus ranskalaisista henkilöviittomista pätee myös miespolvia myöhemminkin. Laurent Clerc (1785–1869), joka myöhemmin teki merkittävän opettajanuran Amerikassa, sai edellä mainitussa Épéen oppilaitoksessa kuurolta opettajaltaan nimen Etu- ja keskisormi hipaisevat oikeaa poskea. 7 Nimi perustui Deslogesin kuvailemalla tavalla Clercin henkilökohtaiseen tunnusmerkkiin, kasvoissa olevaan palovamma-arpeen (Lane 1989 [1984]: 5, 12; S. Supalla 1992: 25, Delaporte 1998: 15; Wallvik 2001: 70–72). Myös Clercin opettajan, kuuron Jean Massieun (1772–1846) henkilöviittomista on tietoja: Ranteen ~ käden sipaisu pään vieressä viitaten pitkien hiussuortuvien kohentamiseen (Lane 1989 [1984]: 12, 416 viite 7; Delaporte 1995: 3) taikka O ikean käden kiertoliike kuvitellun liivintaskun yllä pohjautuen nimenkantajan kiinnostukseen kelloja kohtaan (Delaporte 1998: 15; vrt. myös Lane 1989: 6, 23). 8

Deslogesin kuvailemien nimenmuodostussääntöjen mukaisten, nimenkantajan persoonaa tai ulkomuotoa kuvailevien nimien ohella esiintyy jo hänen aikalaisensa Épéen viittomanimessä elementti, joka on käännös tämän ranskalaisesta MIEKKAA tarkoittavasta nimestä. Deslogesin mukaan tuolloisessa viittomakielessä ei kuitenkaan tunnettu puhutun kielen mukaisia nimiä (vrt. yllä sitaatin 3-kohtaa ). Aikansa merkkimiehestä käytettyä viittomaa on pidetty todisteena siitä, että ympäristössä puhuttu kieli on alkanut tuolloin vaikuttaa viitottuun kieleen. Tätä prosessia edisti viittomakielen kautta tehty ranskan semanttinen analyysi, mitä Épéen koulussa erityisesti harjoitettiin. (Delaporte 1998: 21.) Épéen viittoma kulkeutui sittemmin myös Laurent Clercin mukana Ranskasta Yhdysvaltoihin. 9 Amerikkalaisessa viittomakielessä (American Sign Language, ASL) tämä yhä käytössä oleva nimi on kaksiosainen muodoltaan: Kourussa oleva käsi liukuu rintaa alas + MIEKKA, missä ensimmäisen osan motiivina on Épéen papinkaavun liperit. Nimi tunnetaan Suomessakin, yksiosaisena (esim. 4a):

Esim. 4a. Épéen viittomanimi MIEKKA, missä käsi liikkuu suoraan eteen ranteen kiertyessä lievästi ulospäin (Juho ja NRO, Kuurojen videotiedote 8/1998).

Esim. 4a. Épéen viittomanimi MIEKKA, missä käsi liikkuu suoraan eteen ranteen kiertyessä lievästi ulospäin (Juho ja NRO, Kuurojen videotiedote 8/1998). Kaksi mustavalkoista kuvaa rinnakkain joissa mies jolla parta ja t-paita päällä pitää kättä edessään ja tekee eräänlaisen vääntöliikkeen kuin ovenkahvaa vääntäessä.

Clercin ja Épéen viittomat ovat lähtökohtana Samuel Supallan laatimassa The book of name signs. Naming in American Sign Language (1992), joka on myös yksi viittomanimitutkimuksen perusteoksista. Supallan mukaan Épéen nimen kaltaiset, kaksiosaiset ja kuvailevat nimet ovat nyky-ASL:ssä kielenvastaisia, vaikkakin lukuisissa muissa viittomakielissä (ks. luku 4.2.1) kuvailevuus eli deskriptiivisyys on henkilönnimistössä hyvinkin tavanomaista. Koska ASL:ssä kuvailevat nimet koetaan epämiellyttäviksi ja suorastaan halventaviksi (vrt. kuitenkin Meadow 1977), Supalla olettaa ulkomuotoon liittyvien viittomanimien alkaneen väistyä amerikkalaisesta viittomavernakulaarista varhain, 1800-luvun alkukymmenillä, mahdollisesti Clercin itsensä antamasta virikkeestä. (S. Supalla 1992: 7–36.)

Kuva 1. Charles-Michel de l’Épée (1712–1789). – Kuurojen Liitto ry, Kuurojen museo. Mustavalkoinen rintakuvapiirros vanhasta valkotukkaisesta miehestä jolla musta yläosa jossa pitkät kaulukset.

Kuva 1. Charles-Michel de l’Épée (1712–1789). – Kuurojen Liitto ry, Kuurojen museo.

 

      Kaksisataa vuotta Deslogesin jälkeen ranskalaiset kuurot ja heidän viittomanimensä ovat huomion kohteena myös suomalaisessa kuurojenyhteisössä. Deslogesin ja Supallan teosten tapaan kyseessä on viittomakielisen henkilön antiteesi puhutun kielen edustajien väliintuloa vastaan, mutta nyt dialogia käydään poikkeuksellisesti tanssiesityksen keinoin. Koreografian motiivina ovat nykyranskalaiset, puhemetodia käyttävissä sisäoppilaitoksissa oppilaille annetut numero- eli matrikkelinimet (ks. esim. 4b), jotka teoksen laatija, tanssija Juho Saarinen kokee loukkauksena ja ymmärtämättömyytenä kuurojen kulttuuria ja perinteitä kohtaan. Koreografiassaan hän puolustaa ulkomuotoon liittyviä deskriptiivisiä viittomanimiä, jotka ovat perinteinen ja olennainen osa suomalaisen, viittomakielisen henkilön positiivista identiteettiä. Tällaisia eivät hänen mielestään olisi ranskalaiset, ihmisten luetteloinnin perusteella annetut nimitykset omassa nimisysteemissämme. (Juho ja NRO, Kuurojen videotiedote 8/1998.) –Kuten ASL vieroo valtameren takaa periytyneitä vanhoja viittomanimiä, toisenlainen nimenantokulttuuri saattaa oudoksuttaa maantieteellisesti lähekkäisiä mutta erilaiseen nimisysteemiin tottuneita viittomakielisiä Euroopassakin.
Esim. 4b. Ranskalainen viittomanimi ’67’ (Juho ja NRO, Kuurojen videotiedote 8/1998).

Esim. 4b. Ranskalainen viittomanimi ’67’ (Juho ja NRO, Kuurojen videotiedote 8/1998). Kaksi mustavalkoista kuvaa rinnakkain joissa mies jolla parta ja t-paita päällä pitää käsiä edessään vasemmanpuoleisen kämmenen ollessa alaspäin osoittaen auki ja oikea käsi nyrkissä peukalo osoittaen vasenta kättä, ja sitten muodostaen L-kirjaimen suoristamalla etusormen.

Ranskan kuurojen kulttuurissa deskriptiivisiä viittomanimiä pidetään aidoimpana ja ranskalaiselle viittomakielelle ominaisimpana nimityyppinä, mutta ei matrikkelinimienkään katsota olevan epämiellyttäviä taikka pejoratiivisia. Epätavallisesta motiivistaan huolimatta materikkelinimet ovat osa ranskalaisen kuuron persoonaa kuten muutkin viittomanimet. Ranskalaisia viittomanimiä tutkinut etnologi Yves Delaporte pitääkin kuurojenyhteisön ulkopuolisia henkilöitä jääveinä arvottamaan ranskalaista kuurojenkulttuuria ja viittomakielen käytänteitä. Hänen mielestään muitten epäinhimillisiksi tuomitsemat numeraalinimet ovat arvokas osa ranskalaista kuurojenkulttuuria – yksi niistä perinteeksi muodostuneista tavoista, joilla kuuro lapsi on tullut osalliseksi viittomakielisten joukosta. Numeerispohjaisissa nimissä inkarnoituu toki kuurojen traaginen kouluhistoria, mutta yksittäiset kielenpuhujat assosioivat niihin myös lapsuudenajan minäkuvan kehittymiseen liittyviä herkkiä muistojaan. 10 Kun mitään kieltä taitamaton, mahdollisesti omasta ranskalaisesta nimestäänkin tietämätön kuuro lapsi sai sisäoppilaitokseen tullessaan vaatetukseensa, kenkiinsä ja liinavaatteisiinsa ilmestyvän numeron tunnisteekseen, tämä saattoi olla ainut elementti, joka liitti tulokkaan hänen ympärillään käytettyihin puhuttuun, kirjoitettuun ja viitottuun kieleen. Vaikka nimi olikin vain numero, se on voinut olla aivan ensimmäinen minuuteen liittyvä kielellinen symboli, jonka pieni koululainen täysin ymmärsi. Delaporten mukaan numeropohjaisia nimiä ei voi mieltää järjestysluvuiksi, sillä rakenteellisestikaan tarkasteltuina ne eivät ole numeraaleja vaan nimilekseemejä omine muoto-opillisine piirteineen. (Delaporte 1998: 16–20; ks. myös Mottez 1985 teoksessa Lane, Hoffmeister ja Bahan 1996: 76.)

 

3 Suomalaisten kuurojenyhteisön historiasta on paraikaa tekeillä laajamittainen katsaus (Hytönen, Laakso ja Salmi, tulossa), joka julkaistaan vuonna 2005 Kuurojen Liiton täyttäessä 100 vuotta.
4 Aivan ensimmäinen kuuron laatima julkaisu on myös ranskalaisen, mutta ei-viittomakielisen Saboureux de Fontenayn (1764) artikkeli Syntymästään saakka kuuron ja mykän hra Saboureux de Fontenayn kirje neiti ***:lle, Versailles 26. joulukuuta 1764 (ks. Lane ja Philip 1984: 14–27).
5 1700-luvun alkupuolella toimineen kuuron arkkitehdin Etienne de Fayn luostarikoulu lienee ensimmäinen, jossa käytettiin opetustyön myötä kehittynyttä ja konventionaalistunutta viittomakieltä ryhmäopetuksessa (Truffaut 1993, suomeksi Wallvik 2001: 39–40).
6 Kaikkien sitaattien suomennokset ovat omiani, ellei tekstissä ole muuta mainittu.
7 Vanhat viittomanimet kuvataan kirjallisuudessa vaihdellen joko rakenteen mukaisilla käännöksillä (esim. Clerc, Massieu) taikka viittomanimen oletettuun merkitykseen pohjautuvalla semanttisella käännöksellä (kuten Épée). Edellistä merkitään kursivoidulla lausekkeella, jälkimmäistä kapiteelikirjaimisella glossilla. Merkintätavoista ja nimien semanttisesta/rakenteellisesta kääntämisestä ks. luvut 1.3 ja 3.2.2.3 sekä alaviite 40.
8 Molemmat kuvaukset voivat viitata alkuperältään samaan nimeen, sillä viittomat siirtyvät ajan myötä pään alueelta alaspäin (luku 4.4.2). On myös mahdollista, että nimi on vasta myöhemmin saanut useita eri tulkintoja (luku 4.4). Toisaalta Massieusta on voitu alun pitäen käyttää useita viittomia, kuten ao. kuurojenkoulun myöhemmästä opettajasta Ferdinand Berthieristäkin (1803–1886), jonka viittomat pohjautuvat merkityksiin KUNNIALEGIOONAMERKIN SAANUT ~ KALJU. (Delaporte 1998: 15.)
9 Clerc siirtyi vuonna 1816 Yhdysvaltoihin, minne hän perusti Thomas Hopkins Gallaudetin kanssa viittomakielisen koulun (Wallvik 2001: 70–73).
10 Kuurojen opetus keskitettiin mm. Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvulta 1970-luvulle asti sisäoppilaitoksiin, joista alan suomenkielisessä kirjallisuudessa käytetään myös termiä asuntolakoulu. Kodeistaan useimmiten kielettöminä kouluihin viedyt kuurot lapset eristettiin ns. oralismin periaatteitten mukaisesti muista aikuisista kuuroista ja omasta perheestään. Lapset pääsivät koteihinsa vain joitakin kertoja vuodessa, lomiensa aikana. Oralistisen opetuksen tavoitteena oli saada kuurot käyttämään puhuttua kieltä yksinomaisena kommunikaatiokeinonaan ympäristönsä kanssa, ja eristämisen tarkoituksena oli rauhoittaa koko kasvuikä puheen omaksumiselle. (Ks. esim. Wallvik 2001: 138–212; Jokinen 2000: 85–86.) Oralismin subjektiiviset vaikutukset kuuroihin oppilaisiin tulevat esiin mm. luvuissa 3.1 ja 4.1.

 


← 1.3 Henkilönnimi kielellisenä ankkurina 

1.5 Tutkimusaineisto