2.1 Kohti kieliyhteisöä

2. Henkilönnimistön juuret suomalaisessa viittomakielessä

2.1 Kohti kieliyhteisöä

Ranskalaisessa kuurojenyhteisössä vaikuttaneen Charles-Michel de l’Épéen puhuttuja kieliä visualisoivan opetusmetodin maine levisi laajalle jo hänen elinaikanaan. Menetelmä levisi vuosina 1776 ja 1784 ilmestyneitten julkaisujen sekä julkisten, valtaisaa huomiota osakseen saaneitten opetusnäytösten myötä. Épéen ja hänen seuraajiensa luona auskultoineet jatkoivat ”ranskalaisen metodin” propagoimista niin, että sadan vuoden kuluttua vastaavanlaisia oppilaitoksia oli maailmassa jo yli 200; Euroopassa ja Amerikassa laskettiin 1800-luvulla toimineen jopa yli 500 kuuroa opettajaa. (Lane ja Philip 1984: 49–50, Lane 1989 [1984]: 46–49, 63–64.) Épéen mallia sovellettiin myös Pohjoismaissa: ensimmäinen tanskalainen viittomakommunikaatiota käyttävä kuurojenkoulu perustettiin vuonna 1807. Tukholmassa vastaava oppilaitos alkoi yksityisenä Pär Aron Borgin aloitteesta vuonna 1808, taloudellista tukea kuninkaallisista varoista se alkoi saada heti seuraavana vuonna. Sokeainopetuksestakin huolehtiva Allmänna institutet för dövstumma och blinda (josta myöhempinä aikoina käytettiin myös nimiä Manhem ja Manilla-koulu) oli Ruotsissa ainoa kuuroille opetusta antava oppilaitos 1850-luvulle asti. (A. F. Nyström 1907: 119–137; Andersson 1995: 72–82; Eriksson 1999: 41–47, suomeksi Wallvik 2001: 84–90). Kovin monia kuuroja se ei vielä alkuaikoinaan tavoittanut: erään laskelman mukaan Borgin koulua kävi vuosien 1808–1820 välisenä aikana 49 oppilasta (Andersson 1995: 73), kun tuolloisessa Ruotsi-Norjan uninonissa on arvioitu 1800-luvun toisella vuosikymmenellä olleen 2500 kuuroa (Eriksson 1999: 93).

Tätä Tukholmassa sijaitsevaa oppilaitosta tiedetään jo sen alkuaikoina käyneen myös suomalaisten kuurojen: ensimmäisiä heistä olivat vuonna 1810 kokkolalainen 30-vuotias Niklas Brandt sekä vuosina 1813–1815 toisella kymmenellään oleva David Wegelius (A. F. Nyström 1907: 139, Wallvik 2001: 98). He olivat poikkeuksellisessa asemassa, sillä kuuron lapsen kasvatus ja opetus oli 1800-luvun puoliväliin asti kirkon tarjoaman kansanopetuksen ja perheen huolena – vaikkakin oletettujen kommunikointivaikeuksien takia papit lienevät jättäneet kristinopin opetuksen tyyten omaisten vastuulle. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan kuurot saivat erioikeuden osallistua ehtoolliselle ilman muodollista kristinopin opetustakin, jos osasivat selkeästi viestittää haluavansa ehtoollista ja olivat tämän lisäksi eläneet kristillisten tapojen mukaisesti. (Plit 1984: 36–41; 331; Tuunainen ja Nevala 1989: 26–29; Vuolle 1997: 49–51.)

Kirjallisuudessa ensimmäinen nimeltään tunnettu suomalainen kuuro lienee Iisalmen rovastin poika Wolfgang Henrich Helsingius (1749–1795), joka sai langoltaan Abraham Argillanderilta (1722–1800) puheopetusta 1700-luvun puolivälissä. Argillanderilla oli takanaan yliopisto-opintoja sekä Upsalassa että Turussa, missä hän oli ollut mm. professori Carl Fredrik Mennanderin oppilaana. 13 Argillanderilla saattoi olla tietoja kuuroudesta ennestäänkin, sillä Mennander oli julkaissut jo v. 1749 esityksen De loquela mutorum et surdorum [Mykkien ja kuurojen puheesta]. Argillander opetti menestyksekkäästi vaimonsa alun toisella kymmenellä olevaa kuuroa veljeä puhumaan ja kirjoittamaan ja julkaisi kokemuksistaan v. 1771 alansa ensimmäisen kokemusperäisen teoksen Pohjoismaissa: Försökt Sätt at Lära Dumbar Läsa och Tala. Argillander toimi itse asiassa kuurojenopetuksen eturintamassa, sillä hän opetti samaan aikaan kuin Épée sekä ns. saksalaisen puhemetodin isä Samuel Heinicke tahoillaan. (Andersson 1995: 67–68; Eriksson 1999: 32, 159–163; Wallvik 2001: 97.)

Kuinka paljon kuuroja voidaan sitten olettaa Helsingiuksen ja Brandtin aikana Suomessa eläneen? Jos pohjaksi otetaan se laskennallinen arvio, että väestössä on kuuroja noin yksi henkilö tuhatta asukasta kohden (vrt. esim. Plit 1984: 47; Sinkkonen 1994: 8 viitteineen; Nygård 2001: 83), on maassamme 1800-luvun alkukymmenillä Brandtin ja Wegeliuksen lähtiessä opintielle täytynyt olla 800–900 kuuroa henkilöä, kokonaisväkiluvun ollessa 860 000 (Pitkänen 1994: 367). Luku poikkeaa melkoisesti vuonna 1807 lääninrovastien välityksellä tehdystä kyselystä, jonka mukaan heitä olisi ollut n. 260 henkilöä. Arviotani tukee taas puoli vuosisataa myöhemmin Porvoon tuomiokapitulin toimesta tehty väestölaskenta, missä kuurojen määräksi saatiin jo 1568 henkilöä. Vaikka viimeksi mainittu luku lienee puutteellinen mm. eräitten seurakuntien ja alle rippikouluikäisten lasten osalta (Plit 1984: 47; Mickwitz 1988: 21, Vuolle 1997: 66), on sekin yhtäkaikki promillen luokkaa tuonaikaisen Suomen 1 637 000 asukkaasta (Pitkänen 1994: 48). Lisäksi tämänkin jälkeen, vuoteen 1939 asti tehtyjen tilastojen mukaan, kuurojen osuus koko väestöstä pysyi aina samassa 0,1 %:ssa (Nygård 2001: 82–83).

Jos oletamme Suomessa asuneen 1800-luvulle tultaessa tuhannen kuuroa, olisiko heidän kesken tuolloin voinut syntyä sellaista yhteisöä, jossa jonkinlainen viittomakielimuoto olisi pystynyt kehittymään ja konventionaalistumaan, kuten Deslogesin kuvailemassa 1700-luvun Pariisissa? Mielestäni endogeenisen suomalaisen viittomakielen syntymisen estivät monet sekä fyysiset – maantieteelliset ja väestötiheyteen liittyvät – että yhteiskunnalliset seikat (vrt. Raukko ja Östman 1994: 12, 19). Perustelen väitettäni seuraavasti:

Kun asutuskeskittymät olivat vielä pienet, oli myös kuuroja henkilöitä tietyllä maantieteellisellä alueella vähän. Esimerkiksi vuoden 1700-luvun keskivaiheilla maan merkittävimmässä kaupungissa Turussa oli 5000 asukasta ja seuraavassa viidessä sitä pienemmässä enää 1000–2000 asukasta (Nikula 1981: 139). Promillen periaatetta seuraten kuuroja voidaan olettaa asuneen Turussa viisi, muissa kaupungeissa yksi tai kaksi. Vaikka seuraavalle vuosisadalle tultua asukasmäärät kasvoivat huomattavasti, oli Turussa v. 1815 12 000 asukasta, Helsingissä 4000 ja Oulussa 3500; seuraavaksi suurimmissa (Pori, Viipuri, Vaasa, Loviisa) n. 2500 (Suomen kaupunkilaitoksen historia. Tilasto-osa 1984: 12). Näin ollen kuurojen määrä Turussa lienee ollut kymmenen tienoilla, Helsingissä puolenkymmentä; muissa kaupungeissa heitä asui pari kolme.

Liikkuminen näiden väestökeskittymien välillä oli vaivalloista, ja suurimpien kaupunkien välillä oli taivallettavana satoja kilometrejä. (Tuon ajan kulkemisesta ks. Nenonen 1999a, 1999b.) Kun suurin osa kuuroista (70 %) tuli torppareitten ja talonpoikien perheistä ja täysin varattomia oli 15 % (Mickwitz 1988: 22–25, 114), kulkivat he jalan tai parhaimmassa tapauksessa hevosella, mutta vain noin parikymmentä kilometriä päivässä. Lisäksi joutilasta aikaa matkantekoon oli kaikilla vähän. Maankulkemista ei suvaittu, eivätkä kuurot sen paremmin kuin kuulevatkaan päässeet tai joutaneet maa- ym. töitten ja mahdollisten palvelusvelvoitteittensa takia kiertämään muita paikkakuntia ja hakeutumaan toistensa seuraan kuin markkina-aikoina tai juhlapyhinä. Suullisesti matkaajilta taikka kirkonmäeltä haalittu tieto harvakseltaan eri puolilla Suomea asuvien kuurojen asuinsijoista ei voinut tavoittaa toisia perheitä kuin sattumalta. Vaikka saarnastuolista saatettiin antaa ohjeita kuurouteen asennoitumisessa (Plit 1984: 39–40), ei kuurojen henkilöitten olinpaikoista papistokaan voinut päästä käsitykseen ennen tuomiokapitulin toimittamaa laskentaa 1800-luvun puolivälissä. Sanomalehtien kauttakaan tieto ei päässyt leviämään, sillä lehdistö teki vasta tuloaan 1800-luvun vaihteessa ja vuosikymmeniä myöhemminkin niiden painosmäärät olivat vielä parissa tuhannessa kappaleessa – ja suurin osa kansasta oli sisälukutaidotonta. (Ks. Tommila 1983 [1980]: 255–256, Virrankoski 1983 [1980]: 146; Vuolle 1997: 59–60, 69–70; Nenonen 1999a: 264; 1994b: 274; Nygård 2001: 31–35; Ahonen 2002: 268–269; Laine 2002: 211– 212; Landgrén 2002: 424–431.)

Dokumenttien puutteessa mitään hypoteettista pohjaa ei löydy sillekään ajatukselle, että ennen 1800-luvun puoltaväliä kuulevien vanhempien ja sukulaisten keskellä (kuuleva perhetausta on laskennallisesti 90 %:lla kuuroista, Jokinen 2000a: 92) eläneen yksittäisen kuuron tai kuurojen sisarusten kontaktipiiriin olisi voinut muodostua omaisia laajempaa joukkoa. Näinhän kävi esimerkiksi 1700–1800-luvuilla sukulaisavioliittojen takia amerikkalaisella Martha’s Vineyard -saarella, missä oman väen kesken luodut ja ymmärretyt viittomat propagoituivat edelleen kuulevienkin käyttämäksi sovinnaiseksi merkkijärjestelmäksi. (Ks. Wallvik 2001: 25–32.) Ei ole myöskään tietoa siitä, että kuuroja olisi sijoittunut tuolloin vielä harvoihin, vierasta väkeä palkkaaviin työyhteisöihin – kutomoihin, ruukkeihin, tupakka- ja lasitehtaisiin – joissa työtavoista olisi voitu sopia viittomin kuulevien ja kuurojen työntekijöiden kesken (vrt. Virrankoski 1983: 146–151). Helsingiuksen tiedetään työskennelleen 1700-luvun jälkipuolella veljensä silkkikutomossa Tukholmassa (Andersson 1995: 68), mutta lähteet eivät spekuloi sillä, miten hän työssään kommunikoi. Käyttikö Helsingius Argillanderilta oppimaansa kirjoitustaitoa vai hänen kanssaan luomiaan viittomia (vrt. Argillander 1999 [1762, 1771]: 160)? Oliko hänellä ylipäätään mahdollisuutta tavata muita tukholmalaisia kuuroja, joiden kanssa asioida viittomia käyttäen?

Teoriassa voitaisiin myös olettaa, että jonkin perheen sisäsyntyinen viittomisto olisi voinut siirtyä kuurojen vanhempien jälkeläisten kautta kotitarvekäyttöä laajemmalle, esimerkiksi tuleviin kuurojenkouluihin ja olla siten osittaisena pohjana endogeeniselle, suomalaiselle viittomakielellemme (ks. Jantunen 2001 [2000]: 4–5). Ajatus on sinänsä mahdollinen, sillä kuuroilla oli Ruotsi-Suomessa laillinen oikeus avioitua 1700-luvulla annettujen kuninkaallisten kirjeitten mukaan (säännöstä sovellettiin Suomen suurruhtinaskunnassakin), jos he olivat ymmärtäneet kristinopin perustotuudet viittomamerkkien ja kuvien avulla (Plit 1984: 40). 14 Aviossa eläneistä kuuroista onkin yksittäisiä tietoja 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta (Mickwitz 1988: 23), mutta näissä liitoissa on toisen aviopuolison täytynyt olla kuulevan, sillä ensimmäinen kuuro pari vihittiin tiettävästi vasta 1860-luvulla (Naukkarinen 1996: 211). 15 Kenelläkään 1870 luvulle asti kuurojenkouluihin sisäänkirjoitetuista oppilaista ei ole ollut oppilasluettelojen mukaan kuuroja vanhempia. Toisaalta kaikki vuoteen 1878 mennessä tietoon tulleista kuurojenvälisistä (n = 6) ja kuuron ja kuulevan välisistä (n = 11) avioliitoista syntyneet lapset ovat olleet kuulevia. (Matrikel för Döfstumskolan i Åbo År 1860–1884; Summarisk Förteckning öfver Elever som besökt Döfstumskolan i Borgå sedan början af år 1859; Förteckning öfver eleverna vid döfstumskolan i Pedersöre 1864–1870; Kuuromykkäinkoulu, oppilasluettelot 1862–1870, Kuopio; BLDV 1878: 29.)

Jos omia kotiviittomiaan mahdollisesti käyttäviä perhekuntia olisi kuitenkin ollut olemassa ennen 1860-lukua, olisi heitä ollut häviävän pieni määrä. Kun tiedetään kuurojen vanhempien yli 90 %:sesti saavan kuulevia lapsia (mm. Jokinen 2000a: 92), ei mielestäni tilastollisesti (ainakaan avioliiton kautta) ehtinyt syntyä sellaisia perheyhteisöjä, joissa vanhempien keskinäinen kommunikaatiokeino olisi voinut siirtyä kuurojenkoulujen ensimmäisten oppilaspolvien käyttöön. Edellisen sukupolven viittomakielen perineitten kuurojen lasten on täytynyt syntyä kuurojenkoulujen perustamisen jälkeen solmituista avioliitoista. (Heidän jälkeläisikseen olettamiani, kolmannen polven eläkeikäisiä viittomakielisiä on myös osunut tämän tutkimuksen haastatteluihin, vaikkakaan varsinaista suomalaisen viittomakielen suvullista periytymistä kartoittavaa tutkimusta ei vielä ole tehty.)

Lopuksi: ei liene kuviteltavissa, että sellaisessa 1700-luvun ja 1800-luvun alun henkisessä ilmapiirissä, missä kuuroutta pidettiin vitsauksena ja kuuroa perheenjäsentä saatettiin piilotella ja hävetä (Plit 1984: 36–40) tai se yhdistettiin tylsämielisyyteen (Nygård 2001: 75–79), muut perheenjäsenet tai seurakunnan paimenet olisivat rohkaisseet kuuroja etsimään toisiaan, vieneet tutustumaan heitä kaltaisiinsa saati lähettäneet oppia saamaan. Tätähän ei muullekaan tavalliselle rahvaalle tarjottu, vajaakuntoisista puhumattakaan (Ahonen 2002: 267–271; Tuunainen ja Nevala 1989: 19–25). Asenteiden muutokseen tarvittiin mm. vastasyntynyttä lehdistöämme, joka erityisesti kuurojen opetusta koskevassa tiedotustoiminnassaan oli hyvinkin aktiivinen 1840-luvulta lähtien (Tommila 1983 [1980]: 280–281; Mickwitz 1988: 32–38, Vuolle 1997: 59–60, 69–70; Nygård 2001: 180–182, Wallvik 2001: 100–101). Tarve löytää vertaistensa oli kuurojen vastasyntyneessä kulttuurissa erittäin tärkeällä sijalla – se on sitä yhä (Lane, Hoffmeister ja Bahan 1996: 134). Tämä näkyi heti 1800-luvun lopussa toimintansa aloittaneissa Tidskrift för döfstumma -lehdessä sekä Kuuromykkäin lehdessä, jotka alkoivat perustamisensa jälkeen pikimmiten välittää tietoja kuuroista ja visuaaliseen kommunikaatioon tottuneista henkilöistä sekä heidän asuinpaikoistaan ”Tietoja kuuromykistä” ~ ”Uppgifter om döfstumma” -palstoillaan ja sivuilleen painetuissa kuuromykkä/kuuleva -merkinnöin varustetuissa tilaajaluetteloissa sekä koulunsa päättäneitten kuurojen oppilaitten luetteloissa.

 

13 Lieneekö sattumaa se, että Helsingius ja sittemmin ensimmäinen Suomessa viittomakielellä opiskellut kuuro D. F. Hirn olivat keskenään sukulaisia, suoraan alenevassa polvessa: Helsingiuksen sisko Maria oli Hirnin äidin isoäiti (Bergholm 1984 [1901]: 73–74 taulu 45; 587 taulut 19 ja 20; Rainò 2000a: 38).
14 Viittomamerkeillä ei tässä tarkoitettane sopimuksenvaraisia viittomia vaan yleisluontoisia eleitä. Papiston ohjeissa neuvottiin nimittäin viestittämään kuuroille ”yksinkertaisin viittomin” ja kuvin katumukseen ja Jeesuksen kärsimyshistoriaan liittyviä uskonasioita. Esim.’katumusta’ ilmaistiin surullisella ilmeellä ja itkemällä tai lyömällä kättä rintaan; iloisella katseella krusifiksiin päin ’Kristuksen sovitustyön ymmärtämistä’. (Plit 1984: 37.)
15 Esimerkiksi yhden henkilön tiedetään eläneen aviosäädyssä niistä Porvoon tuomiokapitulin väestölaskentaan v. 1848 Lappeenrannan rovastikunnan alueelta ilmoitetusta 23 kuurosta (kokonaisluku oli 33), joista taustatietoja oli saatavissa (Mickwitz 1988: 22–23).

 


← 1.5 Tutkimusaineisto 

2.2 Koulu – yhteisyyden virittäjä ja kielen juurruttaja