3.2.2 Kotoistunut laina-aines leksikossa ja henkilöviittomissa & 3.2.2.1 Alkukirjainviittomat

3. Puhutun ja viitotun kielen rinnakkaiselo viittomakielessä

3.2.2 Kotoistunut laina-aines leksikossa ja henkilöviittomissa

3.2.2.1 Alkukirjainviittomat

 

Jo vanhastaan viittomakieleen on sormiaakkosten myötä jäänyt ydinleksikkoon täysin kotoistuneitakin viittomia. Esimerkiksi viittoman kysyÄ käsimuodossa on alun perin esiintynyt vanhojen sormiaakkosten mukainen F lainana fråga-sanan 1. kirjaimesta, nykyisin taas viittomassa on useimmiten suomalaisen vastineensa mukaisesti /K/-käsimuoto (Suvi, art. 1137. kysyä jne.), ks. liitteet 1 ja 2. (D. F. Hirn 1911: 52; Österberg 1994 [1916]: 57; Rissanen 1985: 61.) Myös kysymysviittoman kuinka (Suvi art. 1205. kuinka, miten jne.) käsimuodossa on erotettavissa vanhojen sormiaakkosten H lainana ruotsin hur-sanasta (Rissanen 1985: 59). Österberg (1994 [1916]: 78) toteaakin sanakirjassaan: ”Viittoma näyttää puuttuvan. Käytetään sormiaakk.” Viikonpäivien viittomiin on käsimuotoihin siirtynyt niin ikään suomen/ruotsin vastineista 1–2 ensimmäistä kirjainta (ks. Österberg 1994 [1916]: 53). Paikannimistössä tätä kieleen jo täysin sopeutunutta, yleislainaksi katsottavaa ainesta edustavat mm. HyvinkÄÄ (esim. 27), jossa ensimmäiset grafeemit (HY) tuotetaan vanhoilla sormiaakkosilla. Imatra sisältää yhden lainagrafeemin, jonka jälkeen tuotetaan morfeemi koski (esim. 28).

Esimerkki 27. Mustavalkoinen kuva tummahiuksisesta naisesta tummassa neuleessa näyttämässä OK-merkkiä (saman käden peukalon ja etusormen päät koskettavat toisiaan) ja alemmassa kuvassa kämmen auki ylöspäin suunnattuna lähellä rintaa.
Esim 27. (Viittomakielen kuvasanakirja 1977: 64.

 

 

 

Esimerkki 28. Mustavalkoinen kuva tummahiuksisesta naisesta tummassa neuleessa oikea käsi nyrkissä ja pikkurilli pystyssä, ja alemmassa kuvassa kämmenet auki alaspäin suunnattuina mustien nuolten näyttävän liikkeen olevan aaltomaista ja suuntautuvan viistosti alaspäin.
Esim.28. (Viittomakielen kuvasanakirja 1977: 72.)

 

Myös muissa viittomakielissä sormitettujen lainojen on toistuessaan huomattu kiteytyvän nopeastikin viittoman oloiseksi siten, että joitakin elementtejä putoaa pois ja sormitettava sekvenssi lyhentyy vain yhteen kahteen grafeemiin (Brentari 1998: 11, 208–211). Kun erilaisten sormiaakkosten muodostama sekvenssi ei sen enempää vakiintuneissa kuin tilapäisissäkään sormiaakkosviittomissa (jäljempänä esim. 34) ole kahta pidempi, näyttää suomalaisenkin viittomakielen puhutusta kielestä lainattuihin elementteihinkin kohdistuvan Battisonin (1978: 48) ASL:ään esittämä muotorajoitus, missä kaksi erilaista käsimuotoa on maksimaalisena ylärajana yksiosaisten viittomien muodostuksessa. 50 (Jantunen [2003: 80–81] kutsuu esimerkkini 27 kaltaisia viittomia leksikaalistuneiksi sormituksiksi, jotka rakentuvat ”vähintään kahdesta tai useammasta sormiaakkosesta” – mutta Jantusenkaan tarjoamissa esimerkeissä ei ole enempää kuin kaksi sormiaakkosta.)

Kahden käsimuodon maksimiin perustaa myös Supalla väitteensä, jonka mukaan henkilönnimiviittomia tarvitaan, koska manuaalisesta moodistaan huolimatta kokonaisten henkilönnimien sormittaminen kesken viittomakielisen tekstin rikkoo tätä nimenomaista muotorajoitusta vastaan. Vain Annin kaltaiset lyhyet nimet (kaksi erilaista käsimuotoa) sekä Larrynkin tapaiset, sulavan nelikirjaimisen komposition omaavat nimet ovat viittomiksi käypiä siirrekirjainnettuinakin; ne myös leksikaalistuvat helposti sellaisenaan henkilötarkoitteisiksi viittomiksi. (S. Supalla 1992: 9.)

Suomalaisessakin viittomakielessä on tavattavissa viittomaksi kiteytyneitä, virallisen nimen siirrekirjainnukseen pohjaavia aakkosnimiä (ks. luku 4.2 ja kuvio 10). Keruumateriaalini aakkosnimet noudattavat Battisonin esittämää käsimuotorajoitusta, sillä 59 puhtaasti sormiaakkospohjaisesta henkilöviittomasta vain 4:ssä käsimuoto muuttuu toiseksi (P > V, T > F, N > A, J > B). Viittomaan siirtyneet sormiaakkoset heijastavat joko henkilön etu- ja sukunimen ensimmäisiä kirjaimia, mutta ne voivat myös koostua etu- tai sukunimen sisältä koostuvista tai sormitetun nimen äärimmäisistä grafeemeista. Se, mitkä grafeemit tai viseemit (ks. luku 3.2.1.1) yleensä kiteytyvät kaksi käsimuotoa sisältäväksi nimeksi, ei näin pienen materiaalin pohjaltalta ole pääteltävissä. – Kaikissa muissa aakkosnimissä viittomakielinen asu perustuu yhteen, etunimen ensimmäiseen grafeemiin. Yhdessäkään viittomanimessä ei ollut kolmea eri käsimuotoa, ei edes silloin, kun lyhyt sukunimi olisi tarjonnut siihen mahdollisuuden. Tässäkin tapauksessa kolme grafeemia on supistunut kaksi käsimuotoa sisältäväksi viittomanimeksi (ÅN, TW1: 1997).

 

50 Österbergin mukaan (1994 [1916]: 53) 1800–1900-luvun vaihteen ruotsalaisessa viittomakielessä käytettiin 3–5 kirjainta sisältävistä kuukaudennimistä (Mars, April, Maj, Juni ja Juli) niiden täysiä siirrekirjainnettuja muotoja. Muiden kuukausien osalta riitti kolmen ensimmäisen kirjaimen sormittaminen. Vastaavalta ajalta olevassa Hirnin suomalaisen viittomakielen sanakirjassa viikonpäiviä tai kuukausia ei ole mainittu. Nykyistenkin kuukausiviittomien joukossa on yksi vanhalla J-aakkosella suoralla liikkeellä eteenpäin neutraalitilassa tuotettava viittoma tammikuu < januari (Suvi art. 62. tammikuu, tammikuussa, tammikuinen). Sormiaakkosviittomiin on Hirnin sanakirjassa viitattu muutoin vain metalli-viittoman yhteydessä: ”- – eri metallit saadaan lisäämällä metalli-viittomaan kirjaimilla seuraavat kemiassa käytetyt merkit – -” (Hirn 1910: 26). Samaan viittaa Österberg (1994 [1916]: 85).

←3.2.1.3 Vierasperäisen aineksen funktio viittomanimissä

3.2.2.2 Käännöslainat→

Tallenna

Tallenna