3.2.1.3 Vierasperäisen aineksen funktio viittomanimissä

3. Puhutun ja viitotun kielen rinnakkaiselo viittomakielessä

3.2.1 Vierasperäinen aines henkilöviittomissa

3.2.1.3 Vierasperäisen aineksen funktio viittomanimissä

 

 

Koska vierasperäinen, sormitettu ja/tai huuliolla tuotettu nimiaines näyttää liittyvän juuri nimiviittomien yhteyteen, sillä täytyy olla muitakin funktioita kuin virallisen nimen esiintuominen tarkasti, summittaisesti taikka vieraannuttavasti viitotussa tekstissä. Omassa kieli-intuitiossani ilman huuliota tuotetun viittoman, johon ei liity affiksia +HENKILÖ, +ALUE tai tarkentavaa lauseketta (esim. se on hänen viittomanimensä), on äärimmäisen hankalaa tulkita outo viittoma nimistöön tai leksikkoon kuuluvaksi. (Vrt. myös SVLP 15.10.1999, § 6. http://www.kotus.fi/kielet/viittoma/kokous10-151099.pdf). Ilman muita, kieliopillisia tai kontekstuaalisia vihjeitä, viitotun tekstin vastaanottaja ei pysty erottamaan yleisnimien luokkaan kuuluvaa uudisviittomaa ennen tuntemattomasta erisnimestä. 48

Väitän, että viittomanimien yhteyteen liitettävä vierasperäinen nimivastine toimii proprisuuden merkitsijänä, samoin kuin yleisviittomien huuliossa näkyvä semanttinen suomenkielinen vastine toimii nominaalisuuden merkitsijänä (Pimiä 1990: 117). Appellatiivinen vs. proprinen tulkinta tukeutuu nimenomaan sormitetun tai huuliossa näkyvän viittomavastineen sisältöön: kun appellatiivisella viittomalla huulilla näkyvä sanahahmo on yhdensuuntainen puhutun kielen leksikosta lainatun käännösvastineensa kanssa, onkin proprinen sanahahmo (tai sormiaakkosin visuaalistettu sekvenssi) joku vierasperäisen nimistön satunnaisista, yksilökohtaisista edustajista.

Olettamukseni huulion toimimisesta proprisuusindeksinä saa lisätukea fiktiivisten henkilöitten viittomanimistä. Kuurojen videotiedotteeseen tallennetuissa viittomakielisissä lastennäytelmissä roolihahmot esitellään henkilöviittomiensa rinnalla suomeksi, joka on näytelmän kannalta täysin marginaalinen kieli. Skeema on näissä viittomanimissä sama kuin viittomakielistä henkilöä ensi kertaa esiteltäessä: viittomanimi vierasperäisine huulioineen + sormitettu etunimi. Ks. esim. 25 ja 26:

Esim. 25.

 

(Lastenohjelma (Ahne Karkkinen), Kuurojen videotiedote 6/1998.)

KÄDET:

MINÄ PEILI       m-u-u-s-a /

HUULIO:

(m?)u:sa-       mu:sa---

Käännös:

Olen [viittomanimi] Muusa.

 

Esim. 26.

(Unta vai totta?, Kuurojen videotiedote 4/1998.)

KÄDET:

PÄÄ – ROOLI TOPIIKINMERKITSIJÄ Nyrkki päälaella r-i-i-k-k-a OSOITUS — //

HUULIO:

pä: ro:– pi—————- ri:————- (r):i:k:a————-

Käännös:

Tämä pääroolissa ollut [viittomanimi] Riikka – – .

Esimerkin 25 fiktiivisen hahmon viittomanimellä olisi appellatiivinen ’peiliä’ tarkoittava homonyymi, mutta koska kyseessä on nimi, viittomaan kerrostuu [peili]-huuliosta poikkeava [mu:sa]. Huulio on odotuksenvastainen, koska se ei perustu viittoman semanttiseen merkitykseen. Sen sijaan huulio toimii viittoman jälkeen sormiaakkosilla tuotetun vierasnimen tavoin indeksinä, mikä ohjaa viittoman tulkintaa propriksi. Esimerkissä 26 leksikossa tuntematon viittoma Nyrkki koskettaa päälakea saa heti onomastisen tulkinnan, kun siihen liitetään suomenkielinen tytönnimi Riikka. Prototyyppiseen suomalaisen viittomakielen henkilöviittomaan näyttää siis liittyvän missä tahansa kontekstissa, ulottuen myös sepitteellisten henkilöhahmojen viittomakieleen, puhutusta kielestä (suomesta) peräisin oleva nimiaines.

Kahdella kielellä, kahdessa moodissa tuotetut nimikombinaatiot, todistavat puhutun ja viitotun kielen pitkäaikaisesta funktionaalisesta rinnakkaiselosta, mutta ilmiö voidaan tulkita pragmaattisemminkin. Jos viittomakielellä esitettäväksi tarkoitetuille näytelmille laaditaan käsikirjoitus kirjoitetulla kielellä, joudutaan käyttämään puhutun kielen mukaisia nimiä, koska käännösvastineita vailla olevat henkilöviittomat olisivat hankalia merkitä suomenkieliseen käsikirjoitukseen. Viitotun lähdetekstin nimet eivät ole kuin eräin poikkeuksin (TUULI > Tuuli/a, VAPPU > Vappu) käännettävissä. Niille ei myöskään ole konventionaalistunut eräitä poikkeuksia lukuunottamatta (mm. Liisa ja Hely, ks. luku 3.2.2.3) sovinnaisia vastineita suomalaisesta etu- (ja suku)nimistöstä. Muihin viitottuihin kieliin viittomanimet voidaan siirtää sellaisinaan, mutta kanavan vaihto visuaalisesta auditiiviseen tekee ääneenlausutun sitaattilainan (vrt. it. Mario > sm. [ma:rio]; vk. Nyrkki päälaella > sm./it. ?) mahdottomaksi, ellei viittomakielisen lähdetekstin laatija ole suomalaista vastinetta pohtinut valmiiksi. Kaksisuuntainen nimiversio valmiiksi sormitettuine käännösvastineineen helpottaa näin muutoin kääntymättömissä olevan viittoman tulkintaa kaksikielisessä ja -kanavaisessa kontekstissa. 49

48 Vrt. SVLP 18.11.2002 § 6.2.: “Jos nimen viittomavastine on uusi tai harvoin käytetty, sormittamista käytetään viittomavastineen yhteydessä ymmärrystä tukemassa. Tämä tueksi sormittaminen voidaan jättää pois, kun arvioidaan, että vastaanottaja jo tuntee nimen viittomavastineen.” (http://www.kotus.fi/kielet/viittoma/21-181102.pdf.)
49 Tarkoituksenani on jatkotutkimuksessa pohtia tarkemmin henkilöviittomiin liittyviä käännösstrategioita.

←3.2.1.2 Siirrekirjainnus

3.2.2 Kotoistunut laina-aines leksikossa ja henkilöviittomissa & 3.2.2.1 Alkukirjainviittomat→