3.2.1.2 Siirrekirjainnus

3. Puhutun ja viitotun kielen rinnakkaiselo viittomakielessä

3.2.1 Vierasperäinen aines henkilöviittomissa

3.2.1.2 Siirrekirjainnus

Oraalisten lainojen ohella viittomakieli hyödyntää myös kontaktiympäristön kirjoitetusta kielimuodosta lainattuja elementtejä. Välittäjäaineksena näiden kahden kanavan, kirjoitetun ja viitotun, välillä käytetään sormilla reprodusoitavaa siirrekirjainnusjärjestelmää. Näitä on suomalaisessa viittomakielessä kaksikin. Vanha viittojapolvi käyttää C. O. Malmin kautta Ruotsista periytyneitä vanhoja sormiaakkosia (liite 1), jotka P. A. Borg kehitti sikäläiseen viittomakieleen ja josta ne kulkeutuivat Borgin myötä Portugaliinkin (Eriksson 1999: 44–45). Nuoremmat käyttävät puolestaan kansainvälisiä sormiaakkosia (liite 2), joihin siirtymistä Kuurojen Liitto 1960-luvun alussa esitti, koska ne olivat edellisiä ”laajemman viittojayhteisön tuntemia”. 42 (Viittomakielen sanakirja 1965: 6; Kierimo 1955: 194.)

Sormiaakkosin siirrekirjainnettuja (translitteroituja) vierasperäisiä termejä ja ilmauksia joudutaan tuomaan sitaattilainoina viittomakieliseen tekstiin silloin, kun niitä vastaavia viittomia ei leksikossa ole . Konventionaalisen viittoman puuttuessa kotimaisista paikannimistä käytetään tällaisia sormitettuja, lähdekielen muodon säilyttäviä muotoja (endonyymejä). Satunnaisesti kieliyhteisön ulkopuolisiin henkilöihin viitataan myös virallisen nimen säilyttävällä siirrekirjainnuksella (esim. 21).43 Viittomakielisenkin nimen omaavan henkilön vierasperäinen nimi tuotetaan useimmiten siirrekirjainnuksella asianomaisen esiintyessä tekstissä ensimmäistä kertaa (ks. esimerkkejä 22–23), mutta jäljempänä henkilöön viitataan pelkällä viittomanimellään. (SVLP 21.12.98 § 7.2 http://www.kotus.fi/kielet/viittoma/kokous07-211298.pdf; 18.11.2002 § 6.2 (ks. alaviite 48), http://www.kotus.fi/kielet/viittoma/21-181102.pdf.) Siteerattu nimi voi siirtyä sormista huulioon: jos henkilönnimi tai sen osa (esim. etunimi tai yhdysnimen osa) lyhenee nimeä toistettaessa yhdeksi sormiaakkoseksi, jää vierasperäisen nimen kokonaishahmo huulilla tuotettavaksi (SVLP 15.10.1999, § 6. http://www.kotus.fi/kielet/viittoma/kokous10-151099.pdf.). Ks. esim. 24.

Esim. 21. Sormiaakkosille siirrekirjainnettu nimi Tove Skutnabb-Kangas.

 

 

(2000-luvun mahdollisuudet ja haasteet, 14. Maailmankongressi Montreal, Kanada; Kuurojen videotiedote 11/2003.)

 

Esim. 22.

 

 

(Kulttuuria, kulttuuria; Kuurojen videotiedote 11/1999.)

 

KÄDET:
vetÄÄ-henkilÖ - osoitus  A-käsi koskettaa otsaa // p-i-r-j-o l-u-o-s-t-a-r-i-n-e-n //
HUULIO:
vet--ä-(j)ä---- (?) (s)e pi-------------------     pi(rj)o-- luostarinen----------
Käännös:
Sitä veti [viittomanimi], Pirjo Luostarinen.

 

Esim. 23.

 

 

(Kulttuuria, kulttuuria; Kuurojen videotiedote 11/1999.)

 

KÄDET:
hÄn tietÄÄ aurinko // a-l-e-k-s-e-i s-v-e-t-l-o-v //
HUULIO:
           a--------- aleksei------ svetlov--------
Käännös:
Hänhän on [viittomanimi], Aleksei Svetlov.

Esim. 24.

 

 

(Suomalaisen viittomakielen perussanakirja, Kuurojen videotiedote 10/1998.)

 

KÄDET:
loppu  osoitus a------- jotensakin osoitus huomata – – //
HUULIO:
lop:u ?s --   a(h)tisa  pipi-------        (h)uom----
Käännös:
Lopussa Ahtisaari tavallaan huomasi – – .

 

Edellä mainittu sormiaakkoskoodin vaihtuminen uusiin heijastuu tutkimukseeni haastateltujen kielimuodossa. Yleishavaintona on, että kaikki 1920-luvulla tai sitä ennen syntyneet henkilöt käyttävät virallisen etu- ja sukunimensä toisintamiseen vanhoja sormiaakkosia, elleivät ilmaise sitä pelkästään ääneen. 1930–1950-luvuilla syntyneistä osa sormittaa erisnimet sekaisin sekä vanhoilla että uusilla aakkosilla, osa käyttää pelkästään uutta järjestelmää. 44 Kukaan 1960-luvulla ja sitä myöhemmin syntyneistä ei enää sormita nimeään vanhoilla aakkosilla.

Koska en alun perin nauhoitteita purkaessani tilastoinut järjestelmällisesti kaikkien viittojien käyttämää siirrekirjainnuskoodia, tutkin nimien sormittamista yhdeltä maantieteelliseltä alueelta tehdystä haastattelusarjasta. Tässä Pohjanmaalta kerätyssä materiaalissa oli haastateltu yhteensä 50 eri-ikäistä kuuroa, joiden joukossa on myös suomenruotsalaista varieteettia käyttäviä, joita arvioidaan olevan noin kolmisen prosenttia 5000 viittomakielisestä.45 (Vrt. Wainio 1998; Hoyer 2000b: 206.)

Tästä osamateriaalista saatoin ottaa tarkasteluun ne 39 haastateltua, jotka olivat nauhoituksessa kertoneet myös syntymävuotensa. Taulukossa 1 on nähtävissä, millaista järjestelmää eri-ikäiset haastateltavat käyttivät visualisoidessaan virallisen nimensä. Otanta ei liene suomenruotsalaisen varieteetin kohdalla tilastollisesti edustava, sillä sen käyttäjien osuus on tässä ryhmässä maantieteellisistä seikoista johtuen lähes kahdeksankertainen päätellen siitä, että ruotsinkielisille tarkoitettua Porvoon koulua ilmoitti käyneensä 23 % haastatelluista. Heidät on merkitty sulkuihin suomea toisena kielenään käyttävien viereen.

 

TAULUKKO 1. Vanhan ja uuden siirrekirjainnusjärjestelmän käyttö eri viittojapolvissa. (Suomenruotsalaisen taustan omaavien henkilöitten määrä merkitty sulkuihin.)
syntymäaika 1920-luku 1930-luku 1940-luku 1950-luku 1960-luku 1970-luku henkilöitä yhteensä
vanhat sormiaakkoset 5 (2) (1) 6
uudet sormiaakkoset 3 (1) 5 (1) 9 (1) 7 1 25
sekajärjestelmä 1 1 (1) 3 (1) 2 (1) 7
puhe 1 1
henkilöitä yhteensä 7 5 8 11 7 1 39

 

Muusta haastattelumateriaalista saatu vaikutelma todentuu tässä osakorpuksessa siten, että 1920-luvulla syntyneet, jotka translitteraatiojärjestelmän vaihtuessa 1960-luvun puolivälissä olivat keski-iän kynnyksellä ja sitä vanhempia, ovat pitäytyneet vanhassa järjestelmässä. Murrosikäiset ja sitä nuoremmat näyttävät siirtyneen suoraan uuteen järjestelmään, mutta nuorilla aikuisilla lienee tuolloin ollut vaikeuksia identifioitua selkeästi kummankaan järjestelmän käyttäjiksi. Alueellista eroa, tässä tapauksessa suomenruotsalaisten ja suomalaisten kuurojenkouluja käyneitten välillä, ei kuitenkaan ole havaittavissa eri siirrekirjainnusjärjestelmien käytössä.

Sormiaakkosten tarjoamasta puhutun kielen visualisointimahdollisuudesta huolimatta niillä tuotetut nimet pysyvät viittomakielisessä kontekstissaan vierasperäisinä ja haastateltavien sanoin ”hankalina”. 46 Viittomakielisestä perheestä kotoisin oleva kuuleva haastateltava kertoi saaneensa aikuisilta suomenruotsalaisilta kuuroilta henkilöviittomansa, koska ”he kyllästyivät pitkän nimeni ainaiseen sormittamiseen” (BW, PR 8: 1998). Mutta nuoremmatkaan, noin neljännesvuosisadan ikäiset suomea tai ruotsia toisena kielenään käyttävät viittomakieliset, eivät suhtaudu varauksetta edes omiin tai läheistensä nimiin sormiaakkosille siirrekirjainnettuina: 47

Viitottu nimi on kätevä, Petteri on jo sanana hirveän pitkä sormittaa. Se on sitä paitsi helppo havaita eikä siinä tarvitse sormia käpristellä. (PL, JJKP 1996.)

Oma viittomani on paljon tärkeämpi kuin Christopher, jota on tosi hankala sormittaa (CE, PR 12: 1998).

[Lasteni] viittomanimet ovat paljon helpompia kuin sormitettavat [viralliset etu-] nimet kaikkine väliviivoineen (AK, LK: 1996).

1970-luvulla syntynyt nainen painotti sitä, ettei sormiaakkosia ole ylipäätään tapana käyttää keskellä viittomakielistä keskustelua, olkoonpa kyse vain rupattelusta taikka yleiskielisemmästä tekstilajista. Myös nimistä pyritään käyttämään omakielisiä ilmaisuja, vaikka ne saattaisivat aiheuttaa päänvaivaa esimerkiksi simultaanitulkinnassa, jos henkilönnimivastine on tulkille tuntematon (OT, PR 2:1999; alaviite 46). Tätä osoittaa myös Suomalaisen viittomakielen lautakunnan pöytäkirjassa (18.11.2002 § 6.2) mainittu pyrkimys välttää paikannimien sormittamista viimeiseen asti: ”Pelkkää nimen sormitusta käytetään vain, jos paikannimelle ei todellakaan ole löydettävissä viittomavastinetta.” (http://www.kotus.fi/kielet/viittoma/21-181102.pdf)

Monet vanhemmista haastateltavista sanoivat myös sormitettujen sanojen olevan hankalaa tuottaa ja ymmärtää. Eräs 82-vuotias eteläsuomalainen mies seuraa mieluummin viittojan suuta, mistä sanan hahmo on helpommin luettavissa kuin sormista (HeP, PR 2:1999); hänen vaasalainen ikätoverinsa puhui sormittamisen sijasta virallisen nimensä videonauhalle (LK, TW1: 1997). Heitä 20 vuotta nuorempi naishenkilö sanoi myös heti haastattelunsa aluksi, ettei osaa sormiaakkosia (OM, PR 5: 2000), samoin Kouvolassa haastateltu häntä 12 vuotta nuorempi nainen (TR, UOEP: 1996).

Tällainen sormiaakkosten käytön välttäminen ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Myös sveitsinsaksalaisessa ja vanhemman sukupolven uusiseelantilaisessa viittomakielessä huulilla tuotettuja sitaattilainoja pidetään sormitettuja luontevampina. Samaten sormitettuja lainaviittomia välttävät ranskalainen, hollantilainen, saksalainen, tanskalainen, italialainen, japanilainen ja kiinalainen viittomakieli. Amerikkalaisessa viittomakielessä vierassanat sen sijaan sormitetaan aina kokonaisuudessaan, kun taas brittiläisessä viittomakielessä nimien kääntäminen on taajaan käytetty visuaalistamiskeino (vrt. lukua 3.2.2.2). (Boyes Braem 1984: 94 ja 2001:110, 114; Sutton-Spence ja Woll 1999: 82–84; Locker McKee ja McKee 2000: 8, 15–16; Padden ja Clark Gunsauls 2003.)

Sormitetut sitaatit näyttävät rikkovan jollain tavoin tekstin luontevan juohevuuden. Siirrekirjainnettujen nimien kanssa kangertelemista välttääkseen haastattelemani viittomakielen opettaja kertoi antavansa kuuleville opiskelijoilleen viittomanimet, koska ”silloin heistä on helpompi puhua muitten kuurojen opettajien kanssa” (PL, PR 2: 1999). Vastaavasta käytänteestä jo omalta kouluajaltaan 1960-luvulta kertoi suomenruotsalaisen taustan omaava kolmannen polven kuuro mies, vaikka itse olikin sormiaakkosiin tottuneempi kuin muut koulutoverinsa:

Ei siellä Mölli Keinosta käyty sormittamaan, kun kukaan ei osannut sormiaakkosia käyttää eikä niitä tulkita. Siksi kaikki tunnetut urheilijat saivat vähänkin samannimisistä oppilaista omat nimikaimansa. (JTH, PR 11: 2000.)

Kolmas haastateltava oli tulkkinsa kanssa luonut parillekymmenelle opiskelutoverilleen sekä tärkeimmille opettajilleen kullekin omat henkilöviittomat taatakseen itselleen levollisen ja luistavan simultaanitulkinnan erityisesti nopeakulkuisissa, moniäänisissä keskustelutilanteissa. Sormiaakkosin tuotetut elementit viitotussa tekstissä myös vieraannuttavat – ja symboloivat ulkopuolisuutta. Viitottuihin ja siirrekirjainnettuihin nimiin liittyy nimittäin kulttuurinen rajoitus: haastateltavan mukaan tulkintaan luodut henkilöviittomat oli tarkoitettu pelkästään oppilaitoksen sisäpuolelle. ”Niitä ei voinut missään tapauksessa käyttää muitten kuurojen kanssa jutellessa. Hehän olisivat silloin luulleet, että puhun kuuroista kavereistani!” (HL, PR 6: 1999).

42 ”Kansainvälisillä sormiaakkosilla” tarkoitetaan alunperin espanjalaislähtöistä, sittemmin Épéen oppilaiden kautta myös amerikkalaiseen viittomakieleen siirtynyttä yksikätistä järjestelmää, joka poikkeaa puolestaan esim. kaksikätisestä englantilaisesta ja norjalaisesta aakkosistosta (Épée 1784 teoksessa Lane 1989: 86, 426; Viittomakielen sanakirja 1965: 6; Schröder 1993: 236; Eriksson 1998: 26–30).
43 Ks. esim. Paikkalan (2003) artikkelia venäläisen nimistön siirrekirjainnuksesta eri kieliin. – Varsinaisen kirjoitusjärjestelmän puuttuessa viittomakielistä sormiaakkosille translitteroinnista ja siis ”kohdekielen kirjoitusasun mukaisesta nimiasusta” voitaneen käyttää myös termiä eksografinen nimi . Huulilla ääneen lausutut, täydet nimiasut edustaisivat tällöin nimien lähdekielistä, endofonista muotoa. Viseemein (ks. luku 3.2.1.1) eli huuliolla äänettä tuotetut nimet olisivat puolestaan esimerkkejä eksofonisesta, kohdekielen mukauttamalla tavalla lausutusta nimiasusta. (Vrt. Raukko ja Östman 1994: 41–45). J. C. Catfordin (1965: 62–65) esille tuomaa distinktiota grafologinen kääntäminen vs. translitteraatio voisi myös pohtia sormiaakkosin tuotettavan siirrekirjainnuksen kohdalla, pyritäänhän sormiaakkosten muodossa ainakin jossain määrin toisintamaan kirjoitetun kielimuodon graafista substanssia (ks. liite 2).
44 Sekamuototulkintaan saattaa vaikuttaa sekin, että vanhan järjestelmän mukainen S esiintyi vielä uusien sormiaakkosten ensiesittelyssä vuoden 1965 sanakirjassa (vrt. Viittomakielen sanakirja 1965: 100–101; Viittomakielen kuvasanakirja 1977, etukansi).
45 Tässä tutkimuksessa en muutoin ole voinut erotella suomenruotsalaisen varieteetin käyttäjiä muista haastatelluista (vrt. Hoyer 2000a [1999]: 49). Haastateltavat eivät itsekään säännönmukaisesti tuoneet suomenruotsalaista taustaansa esille. Toisaalta suomenruotsalainen perhetausta ei aina ole vaikuttanut siihen, että kuuro perheenjäsen olisi käynyt ruotsia kirjoituskielenään käyttävää Porvoon kuurojenkoulua, jossa he olisivat omaksuneet suomenruotsalaisen varieteetin viittomakielekseen (vrt. Hoyer 2000a [1999]: 42–46; Londen 2004: 86).
46 Sormiaakkosilla tuotettujen sitaattilainojen vieromisesta kertoo myös Kuurojen Liiton Videotiedotteisiin kohdistunut katsojakritiikki vuodelta 2000. Siinä kriittisen palautteen antajia eivät olleetkaan vanhoihin sormiaakkosiin tottuneet ikäihmiset, vaan eritoten nuoret naiset sekä kaikkia ikäluokkia edustavat miehet, jotka kaipasivat jopa tekstitystä nopeasti sormiaakkosin siirrekirjainnettujen nimien tueksi. (Putkonen-Kankaanpää 2001: 14, 23.)
47 Ruotsalaisista viittomanimistä kirjoittaneen Fondeliuksen mukaan (1916 teoksessa Hedberg 1989: 9, ks. luku 2.3) viittomanimiin verrattuna henkilönnimen sormittamiseen kuluva aika on viittomakieliselle vastaanottajalle liian pitkä nimen täsmälliseksi muistiinpainamiseksi.

←3.2.1.1 Huulio

3.2.1.3 Vierasperäisen aineksen funktio viittomanimissä→