3.2 Puhutun kielen integraatio viittomakieleen

3. Puhutun ja viitotun kielen rinnakkaiselo viittomakielessä

3.2 Puhutun kielen integraatio viittomakieleen

Oralistisen koulu- ja kielipolitiikan takia puhuttu ja viitottu kieli saivat erilaiset tehtäväalueet kuurojenyhteisössä. Toinen siirtyi julkiseksi fasadikieleksi, toinen yhteisön sisällä toimivaksi, ulkopuolisilta kätketyksi kieleksi: esimerkiksi 1920-luvulla viittomakieliset jumalanpalvelukset toimitettiin – päinvastoin kuin 1800-luvun puolella – suljettujen ovien ja verhojen takana (O. Paunu ja Wallvik (toim.) 1993: 8, 14, 35). Kun viitottua kieltä ei enää voinut 1800-luvun tapaan käyttää valistamiseen eikä se sopinut kuulevien ja kuurojen yhteisten, julkisten juhlatilaisuuksien ylevöittämiseen, sen voidaan ajatella synnyttäneen eräänlaisen tyhjiön osaan viitotun kielen rekistereistä. Puhuttu kieli pääsi oralismin myötä ylivalta-asemaan kuurojen yhteisössä alkaen alistaa manuaalisesti tuotettua kieltä omiin muotorakenteisiinsa. On otaksuttavaa, että nimenomaan ”manuaalisen kielen arvotyhjiön” synty on edesauttanut huulilla tuotettujen suomen- tai ruotsinkielisten lainasanahahmojen kiinnittymistä manuaalisten lekseemien päälle. Sen myötävaikutuksella näköaistilla vastaanotettavaan, käsillä ja vartalolla tuotettavaan kieleen pääsi siirtymään elementtejä, jotka ovat primääristi auditiivisia vaikkakin huulten liikkeinä myös silmin havaittavia. Niinpä nykyviittomakielessä on pikemminkin odotuksenmukaista kuin kielenvastaista, että itsessään täysimuotoisten manuaalisten viittomien rinnalla tuotetaan puhutusta kielestä peräisin olevia, viittomien käännösvastineita imitoivia koartikuloituja sanahahmoja eli ns. huulioita (Pimiä 1987: 29–35; SVPK s. 22). 31

Mutta siihen kielimuotoon, jota kuurot Suomessa alkujaan käyttivät, ei ole voinut sisältyä puhutun kielen oraalisia lainaelementtejä. Sen enempää C. O. Malm kuin hänen ensimmäiset oppilaansa ja seuraajansa Lorenz Eklund tai Fritz Hirn eivät minkään lähteen mukaan osanneet puhua, sillä he eivät olleet saaneet harjoitusta puhutun kielen artikulaatiossa. 32 Nykyviittomakielessä tunnettuja, puhutun kielen mukaisia huulioita ei mainita Malmin (1913 [1852]; 1913 [1857]: 88–89) viittomakieltä ja äänipuheen harjoittamista käsittelevissä kirjoituksissa. Huulilla tuotettavia elementtejä ei myöskään ole huomioitu Österbergin ruotsalaisen viittomakielen ensimmäisessä sanakirjassa (1994 [1916]) eikä D. F. Hirnin (1910–1916) kuvasanakirjassa. Kuuron vaimonsa Marian valokuvaamissa (Naukkarinen 1996: 216) – ja siis myös vertaisarvioinnin läpäisseissä – viittomissa Hirn ilmentää tarkasti viittomiin kuuluvaa mimiikkaa katseen eri asennoista suun puhalluksiin, mutta sanahahmoja kuvissa ei voida nähdä. 33

Joitakin mainintoja viitotun ja puhutun kielen rinnakkaiselosta on jo Malminkin ajoilta. Porvoon koulun vuosikertomuksesta päätellen vielä vuonna 1859 kielet pysyivät erillään mm. oppilaita konfirmoitaessa, jolloin Malm itse käänsi kuulevan papin C. H. Alopaeuksen puheen viittomakielelle tämän konseptia seuraten (Helling 1946:27). Mutta jo seuraavana vuonna, Malmin muutettua Turkuun, Alopaeus loi uuden käytänteen konfirmaatioon, jota rovasti A. F. Borenius ([1860] teoksessa Helling 1946: 43) kuvasi innoittuneesti: ”Toimitus oli tavattoman juhlava ja koskettava. Sielunpaimen viittoi nyt itse pantomiimisesti ne sanat, jotka hän lämpimästä sydämestään myös hitaasti lausui.” ”Aistivammaiskoulujen isänä” ja ”kuuromykkäin apostolina” tunnettu Alopaeus (Plit 1984: 327–328) jatkoi oraalisen koartikulaation sisältävää viittomistaan myöhemminkin tultuaan valituksi Turun-koulun johtajaksi. Näin Alopaeuksen tarjoamasta ja institutionalisoimasta visuaalisesta kielestä välittyvä kuva levisi yhä laajemmalle, sillä joka sunnuntai Alopaeuksen ”suullisella puheella myötäiltyyn, viittomakielellä toimitettuun” jumalanpalvelukseen osallistui myös ulkopuolisia, kuulevia henkilöitä (Alopaeus 1874: 10–11; Helling 1946: 46).

Alopaeus toimi Turussa vuodesta 1860 lähtien kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen käsityksensä adekvaatista, kaksi kieltä yhdistävästä kirkollisesta viittomakielestä ei voinut olla vaikuttamatta hänen ohjauksessaan olleisiin muihin kuuleviin henkilöihin, jotka myöhemmin itse toimivat kuurojen opettajina. 34 Alopaeus toimitti konfirmaatioita ja jakoi ehtoollista myös mm. Pietarsaaren, Porvoon ja Kuopion kuurojenkoulujen oppilaille. Kaikkiaan Alopaeus kävi yli 20 seurakunnan alueella ja konfirmoi yli 300 kuuroa henkilöä, eli viidesosan koko tuolloisesta kuurojen määrästä (Plit 1984: 335). Kaikkiin tilaisuuksiin osallistui säännöllisesti myös aiemmin ripille päässeitä kuuroja, joille Alopaeuksen puheella säestetty viittominen jäi ainoaksi liturgisen viittomakielen malliksi Malmin kuoltua. 35 Alopaeuksen malli hengellisen kielen rekisteristä ehti myös Helsinkiin, minne entisistä Turun ja Porvoon oppilaista alkoi vähitellen muodostua oma ”kuurojen seurakunta”, jonka sielunpaimenena hän toimi. Se näyttää vakiintuneen myöhemminkin kuurojen parissa toimineitten pappien kielimuodoksi (vrt. O. Paunu ja Wallvik (toim.) 1993: 26, 56, 65). 36 (Ks. Plit 1984: 327–340, Wallvik 2001: 109.)

Kouluopetukseen liittyvässä viittomarekisterissä ei huuliossa tuotetuilla suomen tai ruotsin sanoilla näy kuitenkaan olleen sijaa ennen 1800-luvun loppua. Jommastakummasta kielestä peräisin olevaa huuliota ei oppitunneilla voitu yhdistää viittomiseen, sillä 1860- ja osin vielä 1870-luvulla esim. Porvoon, Pietarsaaren sekä Turun kuurojenkouluissa erikielisistä kodeista tulevia oppilaita opetettiin sekaryhmissä muutoin paitsi äidinkielen tunneilla (Alopaeus 1889: 9, Plit 1984: 96, 108, 334; vrt. myös Borenius 1863: 26–27; Eklund 1876: 6–9). Puheessa harjaantumiseenkaan ei Turun koulussa ohjattu kuin niitä, joilla oli ”siihen taipumusta” (s.o. kuulonjäänteitä tai puhekykyä jäljellä). Malm itse ei myöskään pitänyt puhumisen taitoa millään tavoin tiedonsaantia edistävänä – päinvastoin kuin Alopaeus. (Malm 1913 [1857]: 88–89; Alopaeus 1889: 9; Plit 1984: 99–106).

Kuopion oppilaitos alkoi kuurojenkouluista ensimmäisenä vuodesta 1874 alkaen soveltaa opetusohjelmassaan varsinaista puhemetodia (Hendell 1876: 14–15). Vähitellen sitä alettiin noudattaa myös muissa puhekouluiksi muutetuissa kuurojenkouluissa vuoden 1892 aistivammaiskouluja koskevan asetuksen voimaantulon jälkeen (Wallvik 2001: 126–136). Tämän totalitäärisen opetusmetodin myötä, kuurojen lasten kasvatuksen ja ohjauksen kautta, puhuttu kieli lienee alkanut soluttautua viittomakielen rakenteisiin sekä viittomakielisten habitukseen. Melko nuoren kieliyhteisön käsitykset oman kielensä ilmaisuvoimasta kääntyivät vähitellen päälaelleen. Kun Kuurojen Liitto julkaisi järjestyksessään toisen Viittomakielen sanakirjan (1965) 50 vuotta Hirnin teoksen jälkeen, kuvataan siinä viittomakieli jo epäitsenäiseksi, puhuttua kieltä myötääväksi koartikulaatioksi, joka ymmärretään huulion kautta (vrt. Vivolin-Karén 2002: 4–7; Jurvainen 2002 [2001]: 39–44):

Alunperin viittomakieli on ollut oma itsenäinen kieli. Nykyisin sen sijaan, kun kuurot saamansa puheopetuksen johdosta yleisesti käyttävät samanaikaisesti suullista puhetta ja viittomista, viittomakieli yhä enemmän pyrkii noudattamaan normaalin kielen kulkua.

Aloittelevan viittojan on hyvä tietää viittomakielen käytöstä seuraavaa:

1. On puhuttava ja viitottava samanaikaisesti. Puheen on oltava hyvin rauhallista ja selvin suun liikkein lausuiltua. Liioitteleva suun ammotteleminen vaikeuttaa puheen huomaamista.

2. Viittomakielessä on vähemmän viitottuja sanoja kuin puhekielessä. Se on kuin sähkösanomatekstiä, vain ”avainsanat”, jotka vievät asiaa eteenpäin, kannattaa viittoa.

– –

4. Viittomakielen alkuperäinen sanajärjestys on: subjekti – predikaatti – objekti. Kuurojen joukossa on joitakin, jotka eivä tosaa lukea huulilta. Jos heille viitomme ”minua rankaisee Jumala”, se voitaisiin ymmärtää sananmukaisesti eli siten, että minä rankaisen Jumalaa. – – Oikein tietysti olisi viittoa ”Jumala rankaisee minua” – – . Liikkumattomin suin esitettyä runoa tai virttä on yleensä mahdoton ymmärtää, koska runoudessa sanojen järjestys on täysin mielivaltainen. (Viittomakielen sanakirja 1965: 8–9.)

Tarvittiin pari vuosikymmentä vasta virinnyttä viittomakielten lingvististä tutkimusta, jotta viittomakieli pääsi lopullisesti irti tästä epäitsenäisen, puhekommunikaatiota täydentävän elekielen roolistaan. Alkuvaiheen strukturalistisissa kuvauksissa huomioitiin vain viittomakielen manuaalinen muotorakenne, ja vasta 1980-luvulla huomattiin tarttua myös viittomien yhteydessä ilmenevien sekä omaperäisten että puhutusta kielestä peräisin olevien suunliikkeitten tutkimukseen (esim. Baker ja Padden 1978; Liddell 1978, 1980; Vogt-Svendsen 1981; Pimiä 1987). Näissä analyyseissä kävi ilmeiseksi se, että toisesta kielestä ja moodista lainautuneille sanahahmoille oli ehtinyt siirtyä niin leksikaalisia kuin kieliopillisiakin tehtäviä.

31 Näin on monissa muissakin oralistisen ylivallan kokeneissa viittomakielissä (ks. esim. Boyes Braem 2001: 99–101, Hohenberger ja Happ 2001: 155). Nämä konventionaalistuneet lainasanahahmot on kuitenkin jostain syystä ohitettu amerikkalaisen viittomakielen tutkimuksessa (Karen Emmorey, [emmorey@axp1.salk.edu]. ”Re: mouthing paper”, yksityinen sähköpostiviesti Päivi Rainòlle, [paivi.raino@helsinki.fi], 10.8.2000).
32 Vasta aikuisena Fritz Hirnin ja Maria Klingenbergin tiedetään harjoitelleen tunnin verran aakkosten lausumista Malmin tuttavan D. E. D. Europaeuksen johdolla, Europaeuksen mielestä hyvinkin menestyksekkäästi (Europaeus Malmille 2.3.1859).
33 Ks. myös esim. Lauri Paunun kuvausta (O. Paunu ja Wallvik toim. 1993: 11–12, 41) 1920–30-luvuilla tapaamistaan ”vanhanaikaisen koulutuksen saaneista”, pelkästään viittovista kuuroista.
34 Alopaeuksen viittomataito, ehkä juuri koodin- ja moodin sekoittamisen takia, ei C. O. Malmin mielestä ollut tyydyttävä. Malm pyrki veljensä kanssa vaikuttamaan tuomiokapituliin asti, jotta Alopaeusta ei olisi valittu Turun koulun johtajaksi nimenomaan tämän huonon viittomakielen taidon takia (Helling 1946: 42; Plit 1984: 60–61).
35 On luultavaa, että Malm toi Manillasta Suomeen kirkollisten tekstien konventionaalisia käännöksiä rukouksista ja virsistä. Käytettiinhän niitä säännöllisesti käytettiin oppilaitten toimittamissa aamurukouksissa sekä yleisölle avoimissa, viittomakielelle tulkituissa jumalanpalveluksissa. (Vrt. Malm 1928 [1843]; 1913 [1852]: 76.) Ehkä tästä käännöstraditiosta on peräisin myös Österbergin sanakirjassa oleva, melko sanatarkasti viitottu virsikäännös. Käännöksen yhteydessä ei ole mainintaa viittojan suun liikkeistä, vain käsien liikkeiden tulee olla “hitaita ja puhtaita” (Österberg 1994 [1916]: 101).
36 Helsingissä ja Porvoossa järjestettiin tosin 1898 alkaen kuuroille hengellisiä kokouksia, joissa puhetta ei käytetty, sillä niissä evankelioivat ”puhumattomat” viittomakieliset naiset (O. Paunu ja Wallvik (toim.) 1993: 41–42).

←3.1 Viitotun kielen stigma

3.2.1 Vierasperäinen aines henkilöviittomissa→