4.5 Viittomanimistön abstrahoituminen ja moniviitteistyminen

4. Viittomanimet 1900-luvulla

4.5 Viittomanimistön abstrahoituminen ja moniviitteistyminen

 

1900-luvun kuluessa henkilöviittomistossa on tapahtunut sekä nimenantoperusteisiin että viittoman kielelliseen muotoon vaikuttaneita muutoksia. Mm. täysin läpinäkyvät, elemäiset viittomanimet ovat kadonneet, samalla kun lasten nimet ovat muuttuneet motiiviltaan opaakimmiksi ja nimenantoperusteet siirtyneet jopa vastasyntyneen ensi hetkiin liittyviksi. Viittomanimien ja puhutun kielen mukaisen nimen välinen suhde on myös muuttunut: viittomanimiin on alettu liittää virallisesta nimestä lainattuja manuaalisia elementtejä oraalisen lainan sijaan (luku 4.2.2).

Viittomanimillä näyttää myös olevan erilainen sija kielenkäytössä ja kielestä keskusteltaessa kuin aiemmin. Viittomanimistä, joiden kielellinen muoto olisi ollut vanhempien erityisen suunnittelun kohteena, on harvakseltaan tietoja vasta 1960-luvulta lähtien mutta sitäkin runsaammin 1990-luvulta alkaen. Saman käsimuodon ja paikan sisältävät viittomanimet on esimerkiksi haluttu antaa sisarille, joiden etunimetkin alkavat samalla kirjaimella (nimenkantajat syntyneet 1960-luvulla: TS, PR 4: 1998). Viittomat on voitu soinnutella muutoin käsimuodoltaan tai liikkeeltään muihin sisarussarjalle annettuihin tai vanhempien omiin viittomiin (nimenkantajat syntyneet 1960–1970- ja 1990-luvuilla: OM, PR 5: 2000; MaR, PR 3: 1998) jopa niin, että viittomanimet ovat valmiina jo ennen lapsen syntymää (nimenkantajat syntyneet 1990-luvulla: PHe, PR 6: 1999; AH, PR 12: 1998).

Viittomanimestä on viime vuosikymmenellä muodostunut tärkeä neuvottelun aihe; vanhemmat ja tuttavat keskustelevat siitä usein jo synnytyssairaalassa. Tällöin viittomanimi saattaa tarttua muihinkin ei-fyysisiin seikkoihin, kuten syntymähetkeen auringonpaisteeseen tai tekopaikan viittomavastineeseen (TS, PR 4: 1998; HP, PR 1: 1998, haastateltavien lapset syntyneet 1990-luvulla). Vauva voidaan nimetä päivän nimipäiväkalenterissa näkyvän nime(nosa)n perusteella tai koska on syntynyt juuri viittomakaimansa nimipäivänä (JA, PR 3: 1998, perheen lapset syntyneet 1990-luvulla). Ilman tällaista kalendaaristakin yhteensattumaa lapset ovat voineet saada kuuron tuttavan tai yhteisössä muutoin tärkeän henkilön etunimen ja viittoman tai sen muunnelman (NH, UOEP: 1996; SK, PR 12: 1997; SN, PR 12: 1997; nimenkantajat syntyneet 1960 ja 1990-luvuilla). (Kuvio 9 e luvussa 4.2.1.) Yksi tällaisista muutoinkin suosituista muistonimistä (ilman suomenkielistä ristimänimen vastinetta huuliossa) on myös periytynyt edelleen isoäidiltä pojantyttärelle (TS, PR 4: 1998).

Vasta aivan viime vuosikymmeninä on kasvavalle viittojapolvelle annettu ensimmäistä kertaa nimiä myös kauempaa menneisyydestä ja lähisuvun ulkopuolelta. Tällaisen suullisen tiedon varassa olevan nimivaraston kerryttäminen on ollut mahdollista vain niissä suvuissa, joissa kolmannen neljännen polven kuuroille jälkeläisille on viitottuna perimätietona karttunut laaja onomastinen tietous. Se voi kattaa jopa 1800–1900-lukujen vaihteessa eläneitten, myös kirjallisten kronikoitten ulkopuolelle jääneitten henkilöitten viittomia. – Tällaisten perintö- ja muistonimien antaminen ilman nimenkantajan henkilökohtaisesta olemuksesta lähtevää syytä voidaan katsoa edustavan suomalaisessa viittomakielessä uutta, vaikkakin onomastiikassa ennustettavissa olevaa historiallista tendenssiä. Eri henkilönnimisysteemejä tutkittaessa on nimittäin havaittu, että kantajiinsa liittyvät nimet pyrkivät väistymään ja yleistymään pelkiksi henkilöön viittaaviksi symboleiksi. Näin on käynyt myös alun perin esimerkiksi yksilölliseen nimeämiseen perustuneissa germaanisessa ja walesilaisessa nimisysteemeissä, joissa aikojen myötä alettiin antaa sukulaisten nimiä jälkipolville. Nimiä uudelleen käytettäessä niitten merkityssisältö mitätöityi, jolloin nimi menetti kuvaamisen funktionsa, ja nimi alkoi kantaa pelkästään ’henkilöviitteisyyden’ merkitystä. (Saarelma-Maunumaa 2001: 192–195 viitteineen.)

Viittomanimistömme abstrahoituvaa suuntautumista ilmentänee myös kuvioissa 12 ja 13 (luku 4.2.3) nähtävä, viimeisten vuosikymmenien aikana alkanut suuntaus antaa täysin arbitraarinen henkilöviittoma, ilman minkäänlaista henkilökohtaista taustalla olevaa motiivia. 1980–1999 syntyneistä tällaista arbitraarista nimeä kantoi neljä henkilöä. Edellisellä kaksikymmenvuotiskaudella syntyneistä kolmella oli nimi, jolla ei informanttien mukaan ollut mitään yhteyttä ao. henkilön persoonaan eikä mitään liittymäkohtaa viralliseenkaan nimeen. Tällaisia viittomanimiä ovat Harottava V-käsi pyyhkäisee kahdesti poskipäätä (SA, VOL1: 1995), H-käsi pyyhkäisee kahdesti leukapieltä (ML, VOL1: 1995) ja G-käsi hipaisee kahdesti poskea koukistuen (HT, LK 1996). Nämä ovat merkityssisällöltään täysin tyhjiä viittomia eivätkä ne esiinny muussakaan leksikossa. Niiden ainoana tehtävänä on ao. henkilöiden nimeäminen. Juuri tätä kuvaa erään nuoren nimenkantajan lakoninen vastaus kysymykseen nimen motiivista: ”Se on nimi.” (KK , UOEP 1996.) – Pelkkä ’henkilön nimi’ on myös alun esimerkissä 1 (luku 1.3) mainittu Koukussa oleva etusormi koskettaa ylähuulta kolmesti, jolle kolmatta viittojapolvea edustava nimenkantaja ei tiedä muuta, sisällöllistä merkitystä (ViV, henkilökohtaisesti 22.9.2004).

Jos viittomanimellä on merkityssisältö muun leksikon kautta, tällaisetkin viittomat näyttävät propristuvan, kun ne menettävät informaatiosisältönsä. Samalla viittomien luokitteleva funktio kapenee tarkoittamaan vain yhtä henkilöä kerrallaan. Tämäntapaista suuntausta kuvastaa aineistossani tavallisesta leksikosta lainautunut appellatiivinen tyttÖ-viittoma. Se motivoi nimenkantajansa vain sukupuoleltaan. 74 ’Tyttöys’ oli myös ainoa nimenantoperuste, jonka korpukseni kolme nimenkantajaa neljästä tiesi tälle henkilöviittomalle (SW ja AH, PR 12: 1998; KL, PR 6: 1999). Viittomanimien nimenantoperusteita on kuitenkin aina tähdennetty suomalaisesta henkilöviittomistosta tehdyissä tutkielmissa, joissa korostetaan niiden etymologiointia (vrt. E-L. Ojala 1988 ). Henkilöviittomista ensi kertaa puhuttaessa sanotaan myös olevan tapana niiden taustojen selvittely (Mustonen ja Tolonen 1992: 21; Wainio 1998: 2).

Viittomakielisiä haastatellessa nousi omassa tutkimuksessani esiin päinvastainen ilmiö: lähisukulaistenkin henkilöviittomien motiivit saattavat jäädä täysin vaille kielenkäyttäjien itsensä huomiota. (Taustaltaan selvittämättömiä sukulaisten ja lähiomaisten nimiä oli korpuksessani yhteensä 15.) Tämäkin tukee osaltaan oletusta viittomanimistön siirtymisestä puhtaasti nimeäjän funktioon, pelkäksi henkilöviitteiseksi etiketiksi (vrt. Kiviniemi 1982: 10–14). Kun viittomakielisiltä perättiin haastatteluissa arvioita henkilöviittomien mahdollisista vaikuttimista tai kysyttiin viittomakielisissä suvuissa käytettyjen henkilöviittomien tiedossa olevia syitä, 9 keski-iän ylittänyttä informattia ei tiennyt tai ollut koskaan tullut selvittäneeksi omien vanhempiensa henkilöviittoman syytä. Kolme samaan ikäpolveen kuuluvaa henkilöä oli ikänsä käyttänyt isovanhempiensa viittomia pohtimatta niiden taustoja – siitäkin huolimatta, että yksi nimistä oli ilmiselvä käännös isoäidin tyttönimen appellatiivisesta määriteosasta. Eräs haastateltava vastasikin kysymykseeni, miksei hän tiedä isovanhempansa viittoman taustaa: ”Ei ole edes tullut mieleen kysyä!” (PE, PR 1: 1997). Nimen perimmäinen motiivi saattoi olla yhtä lailla tietymätön niin aviopuolison, appivanhempien, vanhempien sisarusten, sisarenpoikien kuin serkkujenkin osalta.

Nimen ei siis suomalaisessa viittomakielessäkään tarvitse välttämättä enää liittyä nimenkantajan persoonaan. Edellä kuvailtu isä ja poika Hirnin viittomien sekaantuminen (luku 2.4) osoittaa, että entisten yksilöllisten nimien alkuperäinen henkilötarkoite alkaa hämärtyä viimeistään silloin, kun viittomanimeä siirretään vuosikymmenten saatossa jälkipolvien käsiin (vrt. luku 2.3). Lisäksi tällaista persoonakeskeisyyden vähenemistä ja saman nimen muuttumista yksiviitteisestä moniviitteiseksi on viittomanimistössämme pohjustanut se, että samaa viittomaa on voitu käyttää pienin lisäepiteetein sekä miehestä että vaimosta, niin vanhemmista kuin lapsistakin (vrt. edellä luku 4.2.3). – Ilmiö on havaittu myös puhuttujen kielten nimistöntutkimuksessa: samannimisyyttä sallitaan yhä enemmän sitä mukaa, kun nimet siirtyvät alkuperäiseltä henkilöltä muille (Saarelma-Maunumaa 2001: 192–195 viitteineen). Toisaalta ainakin viittomakielisten pienryhmien sisällä samannimisyys koetaan vielä häiritsevänä: viittomanimeä on jouduttu eniten vaihtamaan juuri samaviitteisyyden takia nimenkantajan muuttaessa esim. uuteen asuinpaikkaan (ks. viite 67).

Viittomakielisessä henkilönnimisysteemissä näyttää olevan idullaan muutos, missä yksilöllisistä kertanimistä siirrytään vähitellen monikäyttöisiin nimiin. Tämä tulee myös näkyviin, kun tarkastellaan yksilöllisten ja toistuvien nimien määrää henkilönnimistössä. Lähes koko nimiaineistoni, eli 864 nimen valossa, ainutkertaisia nimiä oli 33 % (n = 286). 75 Neljännes (24 %) nimistä poikkeaa toisesta nimestä/toisista nimistä vain yhdeltä foneemiltaan (käsimuoto, paikka, liike, orientaatio, 1/2-kätisyys). Kolmasosalla (31 %, n = 298) nimenkantajista on korpuksessani 2–4 nimikaimaa. Vielä useammin, 5–13 kertaa toistuvia nimiasuja, oli aineistostani 8 % (n = 71). Ks. kuvio 19.

Ei-teollisten yhteiskuntien henkilönnimijärjestelmiä tutkinut Richard Alford (1988) on havainnut eritoten pienten, organisaatiorakenteeltaan yksinkertaisten kulttuurien nimeävän jäsenensä muita useammin yksilöllisellä henkilönnimellä.Tällaiset nimisysteemit ovat nykymaailmassa tosin yhä harvinaisempia: täysin ainutkertaisia henkilönnimiä antavia järjestelmiä on Alfordin eri puolilta maailmaa kerätyssä, 60 eri kulttuuria edustavassa aineistossa vain 28 %. Satunnaisesti nimet toistuvat 26 %:ssa tutkituista kulttuureista, kun taas 46 %:ssa nimiä käytetään tarkoituksellisesti uudelleen. (Alford 1988: 68–72.) Saattaa siis olla, että suomalainen henkilöviittomistomme on mukautumassa yleismaailmallisempaankin henkilönnimisysteemien valtavirtaan, sillä vaikka kerätyistä viittomanimistä hiukan yli puolet (57 %) oli ainutkertaisia, jo 40 %:n todennäköisyydellä voi nimenkantaja löytää itsellensä kaiman.

Viittomanimistössämmekin havaittava, antroponyymien yleiskehitykseen liittyvä semanttisen sisällön surkastuminen, samoin kuin ainutkertaisen nimistön moniviitteistyminen, liittynevät myös kulttuurin monimuotoistumiseen. Sosiaaliselta ja taloudelliselta rakenteeltaan yksinkertaisissa kulttuureissa riittää yksikin nimi, mutta kulttuurin stabiloituessa ja pluralisoituessa useampia nimiä tarvitaan mm. sukulaisuuden ja ryhmäsidonnaisuuksien osoittamiseksi. Kun yksilö joutuu kosketuksiin erilaisten sidosryhmien kanssa kotona, tuttaviensa parissa, harrasteissaan, koulutuksessa ja ammatinharjoittajana, hänellä on kussakin tilanteessa erilainen sosiaalinen rooli ja erilainen nimiyhdistelmä. (Alford 1988: 52–55.) – Kun viittomakielen käyttö on nyky-Suomessa, sadan vuoden tauon jälkeen, yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja sen käyttöä pidetään kansalaistemme yhdenvertaisuuden takaavana perusoikeutena ja sitä voidaan käyttää niin lähikielenä kuin muodollisissakin tilanteissa, on väistämätöntä, että viittomakieliset henkilönnimetkin tulevat ottamaan itselleen uusia sosiaalisia ja kielellisiä ulottuvuuksia. Ne muokkautuvat ja monimuotoistuvat uusien kielikontekstiensa ja -kontaktiensa myötä, heijastellen samalla sitä asemaa, mikä suomalaisella viittomakielellä on muitten puhuttujen ja viitottujen kielten rinnalla.

KUVIO 19. Ainutkertaisuus ja saman nimen toistuminen 864 viittomanimessä

KUVIO 19. Ainutkertaisuus ja saman nimen toistuminen 864 viittomanimessä.

74 Appellatiivisenkin merkityksen omaavan viittomanimen huulioon kerrostuu yleensä kantajansa virallinen etunimi (luku 3.2.1.1), mutta eräällä nimenkantajalla näkyi huuliossa myös appellatiivisen sanavastineen hahmo [t–t:o] (SW, PR 12: 1998).
75 Kerätyistä 937 nimestä olen tässä jättänyt pois ne 73 nimeä, jotka viittasivat viittomakielisen yhteisön ulkopuoliseen tai fiktiiviseen henkilöön tai jos viittomat olivat selkeästi perheen sisäisiä konventioita.

 


←4.4.4 Henkilöviittomien viittomaluokasta

5. Lopuksi→