5. Lopuksi

5. Lopuksi

Kuvaan väitöskirjassani suomalaisen viittomakielen yksilönnimijärjestelmän historiallista kehitystä ja kielen vakiintumiseen vaikuttaneita prosesseja kielimuodon ruotsalais-suomalaisista alkuvaiheista lähtien. Pohdin sitä, milloin maahamme on voinut syntyä sellainen kieliyhteisö, jolle oli tarpeen nimetä jäsenensä virallisen nimen ohella myös visuaalisesti. Esittelen ensimmäisiä viittomakielisiä henkilönnimiämme ja punnitsen syitä niissä nykyisin esiintyvään variaatioon. Tutkimukseni toisessa osassa analysoin 1900-luvulla käytössä olleen viittomanimistön ominaispiirteitä työtä varten kerätyn, 937 nimeä käsittävän henkilöviittomakorpuksen avulla.

Tarkastelen henkilöviittomiston kautta myös sitä, miten kuurojen vähemmistöä ympäröivät valtakielet ovat päässeet vaikuttamaan käsillä, vartalolla ja mimiikalla tuotettavaan ja näköaistilla vastaanotettavaan kieleen. Kun puhuttu suomi ja ruotsi syrjäyttivät 1800-luvun lopussa kuurojen kouluopetukseen jo vakiintumaan päässeen viittomakielen, se joutui väistymään myös muusta julkisesta käytöstä jääden vain aikuisten kuurojen keskinäiseksi kielimuodoksi. Näin kuurojen aikuisten ja kouluakäyvien lasten välinen kieliyhteys katkesi niitä harvoja perheitä lukuunottamatta, missä myös vanhemmat ja lapset olivat kuuroja. Tästä johtuva aikuisen kielimallin puute vaikutti myös henkilöviittomistoon, missä alkoi esiintyä korosteisen osoittelevia, eleen kaltaisia ja negatiivisiin mielleyhtymiin liitettyjä nimiä. Pitkäaikaisen ja intensiivisen oralistisen vaiheen myötä puhuttu kieli integroitui osaksi viitottua kieltä muutoinkin: esimerkiksi käsien, viittomakielen pääartikulaattorien, tehtäviä siirtyi suulle ja huulille. Puhutusta kielestä peräisin oleva nimenkantajan virallinen nimi tuli osaksi henkilöviittoman kielellistä muotoa. Puhutun kielen integraatio eteni viittomakielen kieliopilliseen rakenteeseen saakka siten, että nimien yhteydessä huulille kerrostuva nimihahmo sai kantaakseen myös kieliopillisia tehtäviä. Nykyisin huulilla tuotetulla, suomesta peräisin olevalla elementillä merkitään mm. viittoman proprisuutta. Sen avulla mikä tahansa henkilönnimeksi käypä appellatiivinen viittoma voidaan muuntaa propriseksi.

Olen vertaillut henkilöviittomistoa myös muuhun viittomaleksikkoon tutkiakseni, onko siitä löydettävissä erityisesti viittomanimistölle tyypillisiä rakenteellisia piirteitä. Korpuksesta tehty tilastollinen analyysi osoittaakin, että henkilöviittomisto on erilaistunutta mm. äänteistöltään. Esimerkiksi etusormella tuotettava G-käsimuoto on henkilönnimistössä puolet yleisempi kuin muussa leksikossa, missä puolestaan suora kämmen (B) on käsimuotona kahta vertaa yleisempi kuin viittomanimissä. Henkilöviittomat tuotetaan kaksi kertaa muuta leksikkoa useammin pään alueella, kun taas muun viittomiston artikulaatiopaikkana yleinen ei-dominoiva käsi esiintyy nimistössä neljä kertaa harvemmin. Lisäksi henkilöviittomat tuotetaan kaksi kertaa useammin yhdellä kädellä muuhun leksikkoon verrattuna.

Viittomanimistön rakenteellisen tarkastelun ohella pohdin tutkimuksessani henkilöviittomien yhteydessä perinteisesti esiinnousevaa kysymystä viittomanimien muodon ja merkityksen välisestä vuorovaikutuksesta. Punnitsen viittomanimien kiistatonta motivoituneisuutta niin synkronisesta kuin diakronisestakin näkökulmasta käsin. Osoitan lukuisten esimerkkien kautta, miten nimenkantajaan liittyvät merkitysideat ovat nimistöön eri aikoina kielentyneet ja millä tavoin viittomanimiin liitettyjen merkitysten kuvanomaisuus vähitellen muuttuu läpinäkymättömäksi. Tämän viittomanimistössä havaittavan arbitraaristumisprosessin myötä henkilöviittomat ovat irrottautumassa tiettyä yksilöä kuvaavasta tehtävästään ja saamassa nimenkantajasta riippumattoman, pelkän ’yksilönnimen’ funktion. Samaten nimiksi soveltuvista viittomista on muodostumassa eräänlainen nimivarasto, jonka viittomia voidaan käyttää alkuperäisten nimenkantajien sijaan muistakin henkilöistä. Viittomanimistön arbitraaristumisilmiöön liittyy myös vielä idullaan oleva suuntaus käyttää täysin merkitystä vailla olevia äänneyhdistelmiä henkilöviittomina.

Tämä viittomakielen henkilönnimistölle tyypillinen motivoituneisuus ei ole pelkästään viittomakielille tyypillinen ilmiö, sitä tavataan puhuttujakin kieliä edustavissa kulttuureissa. Toisaalta viittomanimistössämme havaittava semanttisen sisällön surkastuminen ja ainutkertaisen nimistön moniviitteistyminen ovat nekin yleisempiä, henkilönnimisysteemien kehitykseen liittyviä piirteitä.

Kielellisten seikkojen ohella kuvaan tutkimuksessani visuaalisen henkilönnimen sosiokulttuurista merkitystä nykyviittomakielisille ja tarkastelen viittomanimen antamista ryhmään sosiaalistavana ja akkulturoivana toimintana. Tutkimusmateriaalin kautta on myös havaittavissa selkeitä 1900-luvulla ilmenneitä suuntauksia siinä, millä tavoin kuurojen ryhmän sisällä on jälkeläisiä nimetty. Toisaalla kuurojenyhteisössä saadun viittomanimien sijaan kuurot ja kuulevat kuurojen vanhempien lapset ovat viimeisten 20 vuoden aikana alkaneet saada viittomakielisen nimensä omalta perheeltään. Nimeämisen ajankohtakin on huomattavasti aikaistunut edellisiin vuosikymmeniin verrattuna, sillä lapsi saa viittomansa usein jo ensimmäisinä elinpäivinään, joskus jopa ennen syntymäänsä.

Katson näiden kotona ja aiemmin kouluaikana käytyjen nimikeskustelujen olevan osa laajempaa, viittomakielisten käymää diskurssia omasta identiteetistään, mikä peilaa kunkin ajan yhteiskunnallista asennetta kuuroihin ja heidän kieleensä (vrt. Fairclough 1992: 62–100). Kun vastasyntynyttä lasta tarkkailevat vanhemmat, joiden kieltä ja kulttuuria taas arvostetaan, kiinnittyy lapseenkin miellyttävän assosiaation sisältävä viittomakielisen kulttuurin symboli. Tällaisia viittomanimeä kantavat rakentavat varttuessaan yhteisölleen yhä vahvempaa viittomakielistä identiteettiä, mikä voi ainoastaan myönteisellä tavalla heijastua yhteiskuntaamme takaisin.


 

←4.5 Viittomanimistön abstrahoituminen ja moniviitteistyminen

LÄHTEET→