4. Viittomanimet 1900-luvulla
4.2 Viittomanimien nimenantoperusteet
4.2.2 Kotona annetut nimet
Viittomakielisestä perheestä oleva, kuuro viittomakielen tutkija Samuel Supalla (1992: 3–4;17) olettaa kaikkien kuurojen lasten saavan arbitraarisen viittomanimen, jos heillä olisi kuurot vanhemmat. Näin kuvaannolliset nimet jäisivät lisänimen tehtävää toimittamaan. Supallan hypoteesista huolimatta suomalaisten kuurojen vanhempien nimetessä lapsiaan näiden olomuotoon perustuvat henkilöviittomat eivät ole menettäneet koskaan suosiotaan. Perinteisten kasvoilla olevien syntymämerkkien ja hymykuoppien perusteella annetuista nimistä uudet viittomanimet näyttävät eroavan entisistä vain siinä, että etenkin 1990-luvulta lähtien nimet ovat alkaneet kiinnittyä hyvinkin varhaisiinkin laatukuviin imeväisikäisestä: imetys- ~ nukkuma-asentoon (PHe, PR1: 1998; AK ja SM, PR 5: 2000; AH, PR 12: 1998), hiustupsuun (KH, UOEP 1996; MaH, PR 4: 1998; HRM, PR 4: 1998AH, PR 12: 1998, SP henkilökohtaisesti PR:lle 11.11.2001) tai vaikkapa lapsesta otetun ultraäänikuvan figuuriin (MiR henkilökohtaisesti 11.11.2001). Nimet voivat myös pohjautua aivan ensimmäisiin käsien tai huulten jokelteluliikkeisiin (PHo, PR 3: 1998; JS, PR 12: 1998; MaR, PR 3: 1998).
Nykyvanhemmat etsivät vihjeitä viittomanimeen lapsen olemusta tutkistelemalla ensimmäisistä yhteisistä päivistä lähtien. Eräs haastateltava pahoitteli, ettei kuopuksesta löytynyt imetyksen aikana – jolloin vanhemmat siskot olivat saaneet aiheen nimeensä – mitään merkillepantavaa. ”Tyttö makasi täysin suorana ja hänen kätensä olivat tyhjät” (PHe , PR 1: 1998). Toisen, myös 1990-luvulla syntyneen lapsen vanhemmat, olivat ensimmäisen vuoden kuluttua huolissaan viittomanimen puutteesta. Se syntyi lopulta, lapsen alkaessa toistaa ensimmäistä viittomaansa. (PHo, PR 3: 1998.) Uutena piirteenä nimenannossa näyttää olevan se, että lapsen olemuksesta kertova kuvaannollisuus verhotaan läpinäkyvämmän klassifikaattorikäsimuodon sijaan (luku 4.4.1) viittoman muihin parametreihin: paikkaan ja liikkeseen. Ikoninen peruste on 1980-luvulta lähtien yhdistetty enenevässä määrin lapsen etunimen alkukirjaimeen tai nimen muihin kirjaimiin (kuvio 10). Habitukseen liittyvä motiivi ilmenee enää vain viittoman liikkeessä tai suorituspaikassa. Esim.:
– K ympyräliikkeellä ohimolla hiuspyörylään viitaten (MH , PR 4: 1998)
– A kaariliikkeellä neutraalitilassa ylhäältä alas vauvan makuuasennon mukaan (AK, PR 5: 2000)
– A painautuu leukaperään vauvan makuuasentoa mukaillen (SM, PR 5: 2000)
– M hipaisee otsaa/poskea kahdesti liittyen hiustupsuun, ryppyihin, syntymämerkkiin ja luonteeseen (MH, PR 4: 1998, VT, PR 5: 2000; SP ja MiR henkilök. PR:lle 2001). Vrt. esim. 45.
– U/N hipaisee leukaa/suuta/poskea kahdesti ääntelyyn, ulkomuotoon ja luonteeseen yhdistyen (MaR, PR 3: 1998, JKL, PR 1: 1997; HT, LK 1996; KH, UOEP 1996). Vrt. esim. 46.
Esim. 45. Viittomanimi M hipaisee otsaa kahdesti.
Esim. 46. Viittomanimi U ~ N hipaisee leukaa kahdesti. [Viittoma on homonyyminen Suorat etu-ja keskisormi hipaisevat leukaa kahdesti -nimen kanssa, jolla ei ole yhteyttä aakkospohjaiseen henkilöviittomaan (KH, PR 8: 1999; HeP, PR 3: 1999).]
Aakkosnimistä on muutoin vain muutamia tietoja ennen 1970-lukua syntyneistä. Hiukan jäljempänä esiin tulevan JA:n ohella vain kaksi muuta 1960-luvulla viittomakielisessä perheessä varttunutta kuuroa naista kertoo heistä kotona käytetyn pelkästään sormiaakkoset käsittävää manuaalista nimeä, johon kerrostuu ristimänimeä vastaava huulilla tuotettu sana. Molempien kolmesta kirjaimesta muodostuva virallinen nimi joko sormitettiin kokonaan tai kahdeksi sormiaakkoseksi lyhentyneenä (TS, TW2: 1997; PT, PR 14: 2002). Sormiaakkosen sisältävien nimien määrä lisääntyy jyrkästi 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä henkilöillä (kuvio 10). 1960-lukua varhemmin syntyneistä henkilöistä käytettyjen sormiaakkosnimien määrä on vähäinen (n = 4) eikä kaikkien nimien syntyprosessista ole tarkkoja tietoja. Vanhin esiintymä liittyy Å-kirjaimella alkaneeseen ruotsinkieliseen etunimeen (HeP, PR 1: 1997; esim. 47), kolme muuta ovat myöhäisessä aikuisiässä käytettyjä sormiaakkosperäisiä rinnakkaisnimiä (AB, TW 2: 1997; PN, PR 1: 1997; ÅN, TW 1: 1997). On myös huomattava, että kaikki aakkosnimiksi mielletyt henkilöviittomat eivät ole sellaisia: eräs nimenkantaja kertoo viittomansa käsimuoton liittyneen kouluaikaisen hattunsa koristeeseen – nimen muut käyttäjät uskovat käsimuodon perustuvan nimenkantajan etunimeen (HW, PR 4: 1998).
Esim. 47. Vanha sormiaakkonen Å henkilönnimenä (HeP, PR 1: 1997).
Nykyisin kuurojen vanhempien suosimasta yksilöivästä nimeämisestä puuttuu kokonaan edellisten sukupolvien suosima geneerinen nimeämiskäytäntö. Siinä lapsen valtakielinen ristimänimi on tuotettu huulilla samalla kun käsissä näkyy jokin yleisviittoma, esim. VAUVA (SiS, PR 12: 1997, SaS: AL, PR: 2002) ~ PIENI, KESKIKOKOINEN, ISO (MJ, PR 1:1998; PN, PR 1: 1997; JA, PR 12: 1997; ML, PR 1: 1998), TYTÄR/POIKA (JA, PR 3: 1998; TJ, PR 12: 1998, TK, PR 1: 1997; RK, PR 10: 2000) SISKO/VELI (SJ, PR 3: 1998) ~ TYTTÖ, POIKA (IF, PR 6: 1999; JM, TW2: 1997, TM, PR 5: 2002; MM, PR 14: 2002). Ks. esim. 48 ja 49 . 62
Esim. 48. Kirjoittajasta käytetty geneerinen kotinimi pieni, johon kerrostuu huuliolla ja ääneen lausuttuna suomenkielinen nimi [päivi].
Esim. 49. Geneerinen viittoma tytÄr + huuliolla [a:na] (JA, PR 3: 1998).
Geneerisen yleisviittoman ja huuliolla tuotetun virallisen nimen yhdistelmä on ollut nimeämisstrategiana käytössä ainakin 1970-luvulle asti, sillä kaikki tätä nimityyppiä kuvanneet informantit ovat 1940–1950-luvuilla syntyneitä kuuroja vanhempia tai 1920–1970 syntyneitä kuurojen vanhempien lapsia. Sittemmin nimityyppi alkaa väistyä eikä aineistossani tästä ole enää mainintoja 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneistä lapsista puhuttaessa. Ilmiön mainitsee myös Wainio (1998:2, 12), joka ei kuitenkaan pidä näitä varsinaisina viittomaniminä. Hän kertoo haastateltaviensa perustelleen tällaisen nimityypin käyttöä sillä, että kuurojen vanhempien tehtävänä on ”kirjoitetun nimen” anto, kun taas perheen ulkopuoliset kuurot nimeävät lapsen varsinaisella viittomalla hänessä havaitsemiensa piirteitten pohjalta.
Kotien ulkopuolella geneerinen nimi ei liene ollut käytössä (tässä ei huomioida tyttÖ/poika -tyyppisiä appellatiivisen homonyymin omaavia nimiä, vrt. luku 4.5 ja viite 62), luultavasti heikon yksilöimisvoimansa takia. Huulilla näkyvä virallinen nimi ja nimenkantajan summittainen pituus tai sukupuoli ei riittänyt erottelemaan perheen lapsia tuttavapiiriä vieraammassa ja laajemmassa joukossa. Eräs 1960-luvulla syntynyt (kuuro) haastateltavani kertoo omien kuurojen vanhempiensa liittäneen häneen viittaavan tytÄr-viittomaan ja sen mukana huulilla lausutun virallisen nimen alkuun J-kirjaimen uusilla sormiaakkosilla,”heti kun ne tulivat laajemmalti käyttöön” (JA, PR 3: 1998). Harrastusten laajennuttua kodin ulkopuolelle tämä viittomanimi vaihtui yhä yksilöivämmäksi, hiuksien muotoa piirtäväksi viittomaksi (Suorat kädet liikkuvat pään sivuitse hartioille kaartuen). Kun sekin osoittautui edelleen liian yleiseksi, nimettiin hänet uudelleen sukunimensä mukaan. – Tämä on myös jäänyt pysyväksi viittomanimeksi avioitumisen myötä vaihtuneesta sukunimestä huolimatta.
KUVIO 10. Sormiaakkosen sisältävien henkilöviittomien suosio eri vuosikymmeninä.
