4.2 Viittomanimien nimenantoperusteet: 4.2.1 Koulussa annetut nimet

4. Viittomanimet 1900-luvulla

4.2 Viittomanimien nimenantoperusteet

4.2.1 Koulussa annetut nimet

Kuten edellä on käynyt ilmi, suurin osa 1900-luvulla annetuista viittomakielisistä nimistä on peräisin kuuroilta koulutovereilta. Kielettömien lasten elemäiset viittaukset koulutovereihin ja henkilökuntaan ovat olleet myös ensimmäisiä, kaikkien yhteisesti jakamia ja ymmärtämiä (esi)kielellisiä sopimuksia; ensimmäisiä yhteisesti solmittuja kielellisiä sidoksia samaa kommunikaatiokanavaa käyttävässä ryhmässä. 57 – Turun kuurojenkouluun 1920-luvun puolivälissä sisäänkirjoitettu mies kertoo, miten nimi annettiin pian kouluun tulon jälkeen:

[Yhden pojan nimeksi tuli] Oikea nyrkki lähestyy avonaista suuta. Hänellä oli punaiset jäljet kädessään. Kun yritimme elehtimällä päästä perille, mistä ne olivat tulleet, vei poika kätensä suuhun ja puri sitä. Ymmärsimme hänen tarkoittavan koiraa. (HeP, PR 1:1997.) 58

Häntä 10 vuotta vanhempi Kuopion kuurojenkoulua käynyt naishenkilö viittoo omasta nimensaannistaan:

Kuljin alvariinsa käsi kiinni leuassa. Kun muut oppilaat kysyivät, mikä minua vaivasi, olinko kipeä, vastasin: ”Tämä nyt on vaan tapani.” Siitä he antoivat minulle [nimen] Suoran käden sormet pyyhkäisevät leukaa kahdesti. Äidinäidillä ja koko sillä puolen sukua oli tämä sama tapa pitää kättä leuassa. (AS, UOEP 1996.)

Samaa opinahjoa käynyt mies muistelee nimeämistään neljä vuosikymmentä myöhemmin:

Isommat oppilaat tarkkasivat minua, ja eläväinen ja pälyileväinen kun olin, antoivat minulle viittomaksi Koukussa oleva etusormi oikean silmän ympäri kaksi kertaa. Kun ihmettelin, miksi minun pitäisi muistaa pyörittää etusormea oikealla silmälläni, he vastasivat: ”Paina se nyt vain mieleesi!” Olin niin ymmärtämätön, että vasta aikojen päästä tajusin merkillä tarkoitettavan minua itseäni! Siitä asti viittomaa on käytetty minusta, siitäkin huolimatta että sen rinnalle on tullut kaikenmoisia sukunimeni perusteella tehtyjä väännöksiä. (PV, UOEP 1996.)

Ensimmäinen, Turun kuurojenkoulua käynyt kertoja sai puolestaan oman viittomansa Yhteennipistetyt etusormi ja peukalo kääntyvät huulen päällä ylähuulessa olevan silmäänpistävän luomen perusteella. Samalla luokka-asteella olevalle tytölle nimi annettiin poskessa olevan luomen takia (Etusormi näpäyttää poskiluuta pari kertaa); toisia nimettiin eri kohdissa kasvoja ja kaulaa olevien arpien mukaan. Viittomat juontuivat myös hiusten leikkausmallista tai kampaustyylistä, vinosta nenästä (Etu- ja keskisormi painuvat suorana nenänpäätä vasten), huomattavan pyöreistä poskista (Koukussa olevat sormet koskettavat poskea pari kertaa), kompuroivasta taikka sotilaallisesta kävelytyylistä tai hampaita louskuttavasta puhetavasta. (HeP, PR1: 1997, PR2: 1997, PR 3: 1999, PR 13: 2002.)

Aineistossani on esimerkkejä myös muunlaisesta kuin fyysistä erilaisuutta osoittavasta nimistöstä. Henkilöviittoma on luotu vaikkapa eri luokka-asteella olemisen takia taikka se on muistuttanut ruotsinkielisestä perhe- tai sotalapsen taustasta (AH., PR12: 1998; IF, PR 6: 1999; MW, PR 10: 2001). Toisaalta viittomanimellä voitiin niputtaa yhteen esimerkiksi taustaltaan, luonteeltaan tai ulkonäöltään samanoloiset ja/tai samannimiset henkilöt. Eräässä internaattikoulussa nimettiin samasta sisarussarjasta tulleet kaikki neljä viittomalla Etusormi edestakaisin kulmakarvan päällä vanhimman veljen kasvoissa näkyvän leikkuuarven mukaan (MJ, PR 1: 1998). Näin näyttää kuitenkin tapahtuneen harvoin: toisilta henkilöiltä periytyneitä nimiä on vain 15 kaikista niistä 409 viittomanimestä, missä nimeäjä on tiedossa (ks. myös Wainio 1998: 10–11). Vanhin omassa korpuksessani perintönä saadun nimen kantajista on syntynyt 1900-luvun toisella vuosikymmenellä, nuorin 1990-luvulla. Puolet tällaisista perintönimistä (7) oli saatu koulussa, muut olivat viittomakielisen perheen/suvun antamia taikka vasta aikuisena, esim. kuurojenyhdistyksissä saatuja viittomanimiä (ks. kuvio 9e).

Kaikkiaan 70 % nimistöstä on viittomakielistä henkilönnimistöä aiemmin luodanneissa tutkielmissa laskettu perustuvan nimenkantajan ulkomuotoon ja hänen toimintatapoihinsa liittyviin seikkoihin (E-L. Ojala 1988: liite 4; Mustonen ja Tolonen 1992: 10). Wainion tutkielmassa (1998: 9–11) habitukseen liittyy jopa 85 % nimenantoperusteista. Omat tulokseni ovat samansuuntaisia. Kaikista niistä korpukseni vuosien 1889–1999 välisenä aikana syntyneistä henkilöistä, joiden viittomanimien motiivista saatiin haastatteluissa tietoja (n = 534), karkeasti 70 % eri vuosikymmeninä annetuista nimistä perustuu nimenkantajan ulkomuotoon (kuviot 11 ja 13 luvussa 4.2.3). 59

Nimenkantajansa olemukseen kiinteästi liittyvä nimeämistraditio poikkeaa huomattavasti länsimaisista nimijärjestelmistä, joissa kuvailevuus (lisänimiä lukuunottamatta) ei ole olennaista nimen muodon tai funktion kannalta. Tässä suhteessa viittomanimet muistuttavat puhutuista kielistä esim. afrikkalaisia henkilönnimisysteemejä ja lukuisia viitottuja kieliä, joissa kuvailevuutta pidetään henkilöviittoman luonnollisena ominaisuutena. (Vrt. Ainiala 1997: 16–22; Saarelma-Manununmaa 2003: 58–60.) Nimenkantajan habituksen kiinnittymisen viittomanimeen on todettu olevan tavanomaista esim. ruotsalaisessa (Hedberg 1989), kiinalaisessa (Yau ja He 1989; 1990, quebeciläisessä (Dubuisson ja Desrosiers 1994), ranskalaisessa (Delaporte 1995 a; 1995 b; 1998), hollantilaisessa, ugandalaisessa ja malilaisessa (Nyst ja Lutalo 2000), uusiseelantilaisessa (Locker McKee ja McKee 2000), kreikkalaisessa (Koubertis ja Hoffmeister 2002) sekä virolaisessa viittomakielessä (Paales 2002).

Jos viittomanimisysteemiämme tarkastellaan perinteisestä, onomastisen tutkimuksen länsimaihin keskittyneestä perspektiivistä poiketen maailmanlaajuisesta näkökulmasta käsin (Alford 1988: 9), viittomanimistömme sidoksisuus nimenkantajan olemukseen osoittautuukin varsin taajaan ilmeneväksi henkilönnimistön piirteeksi. Richard D. Alfordin tutkimuksessa (1988), joka pohjautuu eri puolilta maailmaa koottuun kulttuuriantropologiseen Human Relation Area Files -aineistoon, nimenkantajansa fyysisiä piirteitä tai luonnetta kuvailevat nimet ovat tyypillisiä jopa 2/3:ssa eri kulttuuriyhteisöjä (Alford 1988: 60; vrt. myös http://www.yale.edu/hraf/collections). Erityisesti merkitystä kantavat nimet ovat tyypillisempiä vähemmän kompleksisissa yhteisöissä kuin rakenteiltaan monimutkaisemmissa kulttuureissa. Tähän Alfordin etnografisin perustein valikoituun 60 yhteisön aineistoon ei sisältynyt moderneja teollistuneita yhteiskuntia (Alford 1988: 9–13), ja juuri sen vuoksi sen antama kokonaiskuva on mielestäni vertailukelpoinen rakenteiltaan yksinkertaisen, kielellisiin ja sosiaalisiin sidoksiin pohjautuvan viittomakielisen yhteisön kanssa (vrt. Ladd 2003: 39–49).

Edellisistä tutkimuksista poiketen olen myös selvitellyt eri motiivien ajallista suosionvaihtelua 1900-luvulla. Hyvinkin heterogeenisen nimenannon ajankohdan sijaan (vrt. kuvio 5 luvussa 4.1) olen käyttänyt tilastoinnin perusteena eri nimenkantajien syntymäaikaa (vuosikymmenen tarkkuudella). Tämän perusteella ryhmitellyt viittomanimiesiintymät jakautuvat ainestossani melko tasaisesti 1900-luvun eri vuosikymmenille, ks. taulukko 2: 60

TAULUKKO 2. Taustaltaan selvitettyjen nimiesiintymien jakautuminen 1900-luvun eri vuosikymmenille (nimenkantajan syntymäajan mukaan ryhmiteltyinä).
Nimenkantajan syntymävuosi Taustaltaan selvitettyjä nimiesiintymiä
(1889-1899) 12
1900-1919 86
1920-1939 94
1940-1959 114
1960-1979 111
1980-1999 117
Yhteensä 534

Viittomakielisissäkin nimissä tietyntyyppisten motiivien ja nimityyppien suosio näyttää vaihtelevan selkeästi eri aikoina, samaan tapaan kuin suomenkielisten etunimien suosio eri ajanjaksoina (vrt. Kiviniemi 1993). Nimenkantajan ulkonäköön perustuvissa viittomanimissä kasvoissa olevat syntymämerkit, luomet ja arvet ovat säilyttäneet suosionsa kaikkina vuosikymmeninä: suosio on vaihdellut 20 % molemmin puolin. Hiusmalliin liittyvät nimiä on neljän vuosikymmenen jälkeen ruvettu uudelleen suosimaan viittomanimen perusteena 1900-luvun lopulla. Vuosisadan alkua lukuunottamatta kasvojen pienoisfiguuriin, esim. nenän tai silmän muotoon, on kautta vuosikymmenien kiinnitetty vähänlaisesti nimiä. Niihin perustuvia viittomia on kaikista annetuista nimistä viitisen prosenttia, kun taas nimenkantajan kokonaishahmo, esim. pään, kaulan tai vartalon asento, on ollut erityisesti vuosisadan puolivälissä kaksi kertaa useammin nimenantajien huomion kohteena. (Kuvio 9 a.)

Vaatetuksen yksityiskohtia ja nimenkantajalle tyypillisiä asusteita, mukaanlukien silmälasit ja kuulolaitteet, on pidetty samalla tavoin eniten silmällä vuosisadan puolivälissä syntyneitten viittomanimissä, muutoin se on ollut nimenantoperusteena alle 10 %:n kaikista nimistä (kuvio 9 b). Nimissä on voitu viitata myös nimenkantajien silmäänpistävään tapaan toimia, esim. tietyllä tavalla hiuksiaan sukivat tai silmiään räpyttelevät ovat saaneet tähän pohjautuvan nimen. Viittoma on voitu kiinnittää viitata nimenkantajan luonteenpiirteisiin tai kykyihin (esim. ’iloinen’, ’ärtynyt’; ’terävä-/huonopäinen’). Tällaisien henkilöviittomien osuus on ollut jotakuinkin 10 %:n kaikista nimistä. (Kuviot 9 c ja 11 luvussa 4.2.3.)

KUVIO 9 a. Nimenkantajan ulkomuoto nimenantoperusteena 1900-luvun eri vuosikymmenillä

KUVIO 9 a. Nimenkantajan ulkomuoto nimenantoperusteena 1900-luvun eri vuosikymmenillä. Syntymämerkki, arpi yms. yleisin, kasvojen piirteiden muoto/väri ei yleistä.

KUVIO 9 b. Nimenkantajan vaatetus ja asusteet nimenantoperusteena 1900-luvulla

KUVIO 9 b. Nimenkantajan vaatetus ja asusteet nimenantoperusteena 1900-luvulla. Suosituinta 1940-1959.

KUVIO 9 c. Nimenkantajan tapa, luonne ja kyvykkyys nimenantoperusteena 1900-luvulla

KUVIO 9 c. Nimenkantajan tapa, luonne ja kyvykkyys nimenantoperusteena 1900-luvulla.

KUVIO 9 d. Etu- ja/tai sukunimen (lähi)käännös nimenantoperusteena 1900-luvulla

KUVIO 9 d. Etu- ja/tai sukunimen (lähi)käännös nimenantoperusteena 1900-luvulla

KUVIO 9 e. Toisen henkilön (viittoma)nimi tai ulkoinen tapahtuma nimenantoperusteena 1900-luvulla

KUVIO 9 e. Toisen henkilön (viittoma)nimi tai ulkoinen tapahtuma nimenantoperusteena 1900-luvulla

Nimenkantajan (psyko)fyysiseen olemukseen liitettyä nimeä monin verroin harvinaisempia ovat nimenkantajan virallisen nimen pohjalta muotoillut käännösnimet (ks. edellä luvut 3.2.2.2 ja 3.2.2.3). Wainion (1998: 9, 11) pohjanmaalaisten kuurojen parissa tehdyssä haastattelututkimuksessa tällaisia oli noin 4 %, kun taas E.-L. Ojalan (1988: liite 4) sekä Mustosen ja Tolosen tutkielmissa (1992: 10) niitä oli kummassakin 17 %. Omassa tutkimuksessani käännösnimen suosio on vaihdellut vuosikymmenestä riippuen 5 %:n tienoilta noin 20 %:iin. Vuosisadan loppuun tultaessa tällaisten nimien suosio on uudelleen hiipunut (kuviot 9 d ja 12 luvussa 4.2.3). Edellä mainitussa turkulaisessa kuurojenkoulussa tiedetään vain yhden 1920-luvun puolivälissä annetun henkilöviittoman kuvanneen nimenkantajansa sukunimeä: Vasemmasta kämmenestä oikea nyrkki suoraan alas. Tämä käsimuotoklassifikaattoreista /S/ ja /B/ muodostuva nimi, jonka käännösvastineena olisi lauseke ’lieriömäinen kapea uloke suorasta pinnasta alas’ (ks. lukuja 4.3 ja 4.4), sai alkunsa opettajan havainnollistettua ’kaplaan’ merkityksen reen tukipuita osoittamalla (HeP, PR 1:1997).

Koulutovereitten antamien käännösnimien osuus ei ainakaan koulutaipaleen alussa ole voinut olla kovin suuri, sillä kouluun vastatulleilla lapsilla ei luokkatovereitten ristimänimistä ole ollut selkeää tajua. Lapsillahan ei ollut mitään visuaalista keinoa, esim. sormittamalla, kirjoittamalla saatikka selvästi huulia liikuttamalla ymmärtää ja välittää omia nimiään taikka niitten merkityksiä toisille. Näin kuulevista perheistä tulevien, konventionaalista kieltä vailla olevien lasten välillä ei alussa ollut muuta kommunikaatiotapaa kuin alkeellinen elekieli (vrt. Flinkman 2003: 30–35; edellä luku 4.1). 61

Kuten tämän luvun alussa kuvatuista 1920-luvun turkulaisista koulunimistä käy ilmi, nimenantoperusteet eivät aina olleet kohteliaita. Sopimuksellisen tilansa alkuvaiheessa lasten kielellinen pienyhteisö ei siis ”pyrkinyt suojelemaan nimenkantajan positiivisia kasvoja” (Brown ja Levinson 1987: 59–62). Nimen helposti ymmärrettävä ja todennettava yhteys nimenkantajaansa ja tämän salientteihin, silmiinpistäviin piirteisiin näyttää ajaneen kohteliaisuuden edelle, sillä yksiselitteinen kommunikaatio ja yhteydenpito oli retoriikkaa tärkeämpää. Lapset lienevät kuitenkin melko pian tajunneet muiden antamiin viittomiin sisältyvän negatiivisen nimittelyn mahdollisuuden ja sen myötä oman kasvojenmenetyksen uhan. Tämän kertoo tiedostaneensa esimerkiksi eräs varsinaisen keruuni ulkopuolella haastatattelemani henkilö, joka päätyi jo 1950-luvulla vielä nytkin harvinaiseen, arbitraarisen viittomanimeensä:

Olin 8-vuotias tullessani Mikkelin kouluun vuonna 1955. Eräänä iltana, ensimmäisten kouluviikkojen aikana, koulukaverit päättivät jutella viittomista [viittomanimistä]. He eivät osanneet viittoa sen enempää kuin minäkään, enkä sen vuoksi oikein ymmärtänyt heidän kysymystään. Kun sitten näin, miten muista luokkatovereista alettiin viittoma sellaisilla nimityksillä kuin ”könkkääjä” – tai ”isonenäinen” etusormea nenän ympärillä pyörittämällä, en kertakaikkiaan halunnut suostua sellaiseen. Pyysin pari päivää miettimisaikaa, mikä minulle myönnettiinkin. Kokeilin sitten peilin edessä erilaisia viittomia, ja päädyin tähän nimeeni Nyrkkikäsi koskettaa olkavartta kahdesti, mikä jostain kumman syystä suostuttiin heti ottamaan käyttöön. (SoS henkilökohtainen tiedonanto, huhtikuu 2000.)

Amerikkalaisia viittomanimiä koskevassa tutkimuksessa negatiivisten konnotaatioiden on todettu liittyvän nimenomaan kouluissa saatuihin viittomanimiin. Kielteisten merkityspiirteitten korostamisen on otaksuttu johtuvan samoista syistä kuin lasten antamiin liikanimiin ja nimiloruihin sisältyvä ilkkuva kielenkäyttö: niiden avulla lapset vahvistavat omaa ryhmäidentiteettiään ja omia sosiaalisia normejaan kohdatessaan esimerkiksi uhkaavaksi koettua erilaisuutta (Meadow 1977: 240–243; Morgan, O’Neill ja Harrè 1979: 96). Aikuisten normeja noudattavassa nimiperinteessä omaan persoonaan liittyvien piirteitten osoitteluun on myös katsottu suostutun juuri ryhmään kuulumisen takia (suomalaisista sukunimistä, ks. Närhi 1996: 81, 115).

Läpinäkyvien fyysisten ja epäedullisten piirteitten tähdentämisen taustalla voinee olla sekin, että nimiä antaneilta kuuroilta lapsilta on puuttunut aikuisen kielenkäyttäjän nimeämismalli (S. Supalla 1992: 8–18; vrt. Morgan, O’Neill ja Harrè 1979: 36 puhuttujen kielten osalta). Toisaalta niin kielteiset kuin myönteisetkin viittomanimet voitaisiin myös tulkita osana laajempaa, lapsen kielenkehitykseen kuuluvaa sanastonluomisprosessia. Kuulevia lapsia tutkittaessa lasten on nimittäin huomattu sepittävän sanoja sanastonkehityksensä varhaisvaiheessa juuri tarkoitteiden ulkonäön ja toiminnan pohjalta (Lieko 1998: 563–566 viitteineen). Juuri niihin seikkoihin perustuvat myös kuurojen lasten viittomakielisen kehityksensä alkutaipaleella antamat deskriptiiviset koulunimet.

 

57 John Lyons (1977: 180) viittaa mielestäni juuri tähän välitilaan sanoessaan: “There are times when we do not know the name of a person or place and can yet refer to this person or place quite naturally and satisfactorily by means of a definite description; and if language is to be used, as it is, for making reference to an indefinitely large range of individuals, it must provide the means for identifying these individuals other than by naming then. It is easier, in fact, to conceive of a language without proper names than it is to conceive of a language operating without some systematic means of referring by definite description. Undoubtedly, however, the combination of naming with description makes of language a more efficient and more flexible semiotic system.”
58 Itse nimenkantajalla on nimeämisprosessista hiukan toisenlainen muistikuva. Sen mukaan hän sai viittomansa oppilaitten hoitajalta, koska käsi oli koiran pureman jälkeen pitkään siteissä (LK, PR 12: 1998).
59 Olen ottanut huomioon vain sellaiset nimenantoperusteisiin liittyvät tiedonannot, jotka olen saanut nimen kantajalta tai hänen lähiomaiseltaan pyrkien varmistumaan myös siitä, että informantit ovat tarkistaneet nimen motiivin nimenkantajalta itseltään. Olen ottanut lukuun myös ne tiedot, jotka on saatu nimenkantajan pitkäaikaiselta luokkatoverilta, jos tämä on ollut nimen syntyprosessin aikana itse läsnä tai on saanut nimen taustan tietoonsa nimenkantajalta itseltään.
60 Vaikka nimenantoperusteitten suosionvaihtelun kokonaislaskelmissa on mukana myös 1800-luvun lopulla syntyneitten henkilöitten viittomanimiä (n = 12), kuvioissa näkyvät vain ne nimet, joiden kantajat ovat syntyneet 1900-luvulla.
61 Esimerkkinä olevan turkulaisen koulun vuosiluokasta yhdenkään oppilaan ei tiedetä olleen kuuron perheen jälkeläinen (HeP, PR 1:1997). Se, että tähän ikäluokkaan ei osunut kuurojen vanhempien kuuroja lapsia, on hyvinkin todennäköistä, sillä viimeaikaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että kuuro perhetausta saattaa olla kanonisoidun 10 %:n sijaan vain 4–8 %:lla kuuroista (Mitchell ja Karchmer 2004: 157).

←4.1 Nimenanto kotona ja koulussa

4.2.2 Kotona annetut nimet→