4.1 Nimenanto kotona ja koulussa – Henkilöviittomien synty ja kehitys suomalaisessa viittomakieliyhteisössä

Kuten vuonna 1824 kuulevaan perheeseen syntyneen Carl Oscar Malmin aikaan (luku 2.2), myös 1900-luvulla syntyneitten kuurojen lasten ja heidän kuulevan kotiväkensä välinen yhteisymmärrys oli hataraa ilman yhteisesti jaettua kieltä. Se rakentui joistakin harvoista yhteisistä eleistä, mutta varsinaisesti viestit tulivat ymmärretyiksi toiminnan kautta. Vanhempien perimmäiset tarkoitusperät saattoivat kirkastua vasta aikuisena, kun lapset kuurojenkoulun käytyään olivat oppineet riittävästi vanhempiensa kieltä lukeakseen sitä huulilta ja tulivat itsekin puheella ymmärretyksi (Terttu Martola, luento 23.1.2001, Humanistisen ammattikorkeakoulun Helsingin yksikkö, Viittomakielentulkin koulutusohjelma).

Kun äitini veti sormillaan huulensa jänöjussimaisesti ristiin ja viittilöi ”lähdetään”, tiesin pääseväni kylään erään tädin luo, jolla oli tapana ilahduttaa minua ilmeilemällä. Heidän jutellessaan leikkelin aikani kuluksi kahvipöydän valkeaan liinaan ja tädin hattuun sievät hapsureunat, niin kuin olin nähnyt äitinikin kotona tekevän kakkupapereihin. Täti oli hirvittävän vihainen. Mutta minulle ei kukaan osannut kertoa, mikä oli sopivaa, mikä oikein ja mikä on väärin. Tein kaiken vain matkimalla muita. Tuolloin taisin olla viiden tai kuuden vanha.

– – Kerran kuulevat leikkitoverini alkoivat tehdä lähtöä jonnekin. He liikuttivat silmiään edestakaisin käsiensä edessä. Minäkin vaadin päästä samaan paikkaan, vaikka äiti vastusteli. Opettajatar, joka oli hänen hyvä ystävänsä, suostui ottamaan minut kokeeksi. Koulussa toverini istuivat peräkkäisissä riveissä, nostivat kätensä pystyyn ja nousivat pulpettinsa viereen seisomaan ja liikuttivat huuliaan. Matkin heitä, niin kuin aina. Viittasin ja nousin opettajan nyökätessä ja liikutin huuliani tietämättä, mitä niillä tehtiin. Koulunkäyntini päättyi siihen.

Jonkun ajan perästä äiti pakkasi suuren määrän vaatteita kapsäkkiin. Sen päällä luki T..e..r..t..t..u. Tiesin, että nuo kirjaimet tarkoittivat minua. Äiti elehti: ”Kauas, kauas”. Matkalaukun vieressä sattui olemaan isäni tekemä katiska. Veljeni eleistä käsitin, että joutuisin samanlaiseen paikkaan – jonkunlaiseen vankilaan. Kun vihdoin saavuimme äitini kanssa perille suuren rakennuksen pihaan, pahat aavistukseni kävivät toteen: viittilöiviä lapsia ympäröi samanlainen rautalankaverkko kuin katiskaakin. Paikka ei missään tapauksessa voinut olla samankaltainen koulu kuin kotipuolessa. Eihän siellä istuttu edes riveissä vaan puoliympyrässä.

– – Palasin kotiin vasta jouluna. Osasin sanoa paa-poo-puu; taa-too-tuu; kaa-koo-kuu ja lauseen puu kaatuu. Mutta viittoa taisin paljon muustakin, sillä onnekseni ensimmäinen tapaamani koulutoveri oli kuurojen vanhempien lapsi. Lukemaan pääsimme vasta kolmen vuoden perästä, 3. luokalla, jolloin saimme ensimmäisen kirjamme. Harjoittelimme siitä ääneenlukua, ymmärtämättä vieläkään sen enempää kirjassa olevien lauseiden merkitystä. (Suomenkieliset muistiinpanot Terttu Martolan viittomakielisestä luennosta 23.1.2001 Humanistisen ammattikorkeakoulun Helsingin yksikössä, Viittomakielentulkin koulutusohjelma.)

Martolan kuvaama yksinäisen kuuron lapsen kieletön tila ja ei-verbaalinen kommunikaatio kotiviittomineen edelsi kuurojenkoulun vakiintunutta, vaikkakin epävirallista visuaalista kielimaailmaa, joka opetusohjelman ulkopuolella tarjosi lapselle ainoan ymmärrettävän, vakiintuneen kielikoodin. Kotiviittomiin kuuluivat myös kotipiirissä syntyneet, muihin henkilöihin viittaavat nimieleet. Vasta koulussa Martola sai kuopiolaisilta koulutovereiltaan oman ja yhä käytössä olevan visuaalisen nimensä: Etusormi tekee kääntöliikettä poskiluun päällä, sillä hänellä oli tapana siristellä valonarkoja silmiään ikkunasta paistavalta auringolta (TM, PR 5: 2000).

Myös kuurojen sisarusten kanssa varttuneet kuulevien vanhempien lapset kommunikoivat keskenään yksittäisillä, perhepiirissä syntyneillä merkeillä (ks. esim. Vaikea selittää 1993). Heilläkään ei välttämättä ollut käytössään toisistaan varsinaisia viitottuja tai puhuttuja nimiä ennen kuurojenkoulua (OM, PR 5:2000; Flinkman 2003: 12–14). Seuraavassa edellisen kertojan ikätoveri kertoo kielellisestä maailmasta ja nimeämisestä perheessä, missä hänellä oli myös kuuro sisar. Kotiviittomien tarjoamasta joltisestakin yhteisymmärryksestä huolimatta tarinaan verhoutuu edellisen kertomuksen tavoin lapsen kokema yhtämittainen toiseus, mitä koulussa tarjottu puheopetus ei suinkaan paranna. Ainainen sivustakatsojan rooli huipentuu lasta itseään tarkoittavaan kielelliseen symboliin, jota hän ei pysty perheensä kanssa jakamaan. Lapsi ei tiedä eikä pysty ilmaisemaan etunimeään puhutulla kielellä eikä perheessä taas tunneta lapselle koulussa annettua viittomanimeä, jonka tämä tunnistaisi omakseen.

Jouduin kouluun sota-aikana. Äiti ompeli vaatteita ja kirjaili niihin O ja L. Hän heilutti kyynärkoukkua edestakaisin ja puhkui. Sillä hän tarkoitti ”junaa”. Sitten hän viittilöi ”kauas, kauas”. Äiti pani kädet silmiensä eteen ja liikutteli päätään tarkoittaen ”koulua”. Minä katselin ja nyökyttelin, vaikka en ymmärtänyt mitään.

Koulutulokkaat pistettiin istumaan puolikaareen sijoitettuihin pulpetteihin. Johtaja pani meidät kaikki vuorollaan sanomaan ”aaa” ja ”pee”. Läpäisin kokeen. Sitten tulivat ”es” ja ”rrr”. Toiset osasivat sanoa ne järjestään. Se, kelle ne olivat vaikeita kuten minulle, siirrettiin b-luokalle. Ässä oli erityisen vaikea saada hampaiden väliin. Ärrään meni myös pitkä aika. Se tuli uniinkin – –. Ne, joilla oli vielä suurempia vaikeuksia puhumisessa, pantiin C-luokalle. Sellaiset, joista ei lähtenyt pihaustakaan, erotettiin koulusta ja lähetettiin Jyväskylän sormiaakkoskouluun. Oli harmillista menettää sinne ystäviään. Mutta hekin oppivat myöhemmin puhumaan.

Vartuin kuulevien kanssa. Veljeni näkyi liikuttavan huuliaan minusta puhuessaan jotenkin näin: ”one, one”. En ymmärtänyt rahtuakaan mistään. – – Kun kuuleva sisareni painoi kämmentä maahan päin pari kertaa, hän tarkoitti toista siskoani. Muuta merkkiä tälle kuurolle pikkusiskolleni ei ollut. Meillä oli semmoinen kotiviittomakieli. Sanoja tai puhetta ei ollut eivätkä kotiviittomat olleet kummoisia, merkkejä puuttui paljon. – – Yhteisiä eleitä kotiväen kanssa oli vähän, sellaisia kuin ”tule”, ”mene”, ”syömään”, ”kauas”, ”hevonen”. Kerran tulin koulusta kotiin ja sanoin ääneen: ”Puu kaatuu.” Äiti oli hirvittävän iloinen: ”Tyttö osaa puhua!” Hän kutsui mummon ja muutkin kuuntelemaan, kun kakistelin kurkustani sanoja ”puu kaatuu”, ”kantaa”, ”talo”, ”kukka”.

Mikkelin koulussa sain isommilta lapsilta viittomakseni Yhteennipistetyt etusormi ja peukalo tekevät edestakaista kääntöliikettä posken (hymy)kuopassa. He katselivat meitä ja huomasivat, että minulla on nauru herkässä ja poskessa hymykuoppakin. ”Sinulle sopii tämä!” Koulussa jokainen sai oman viittomansa. Minusta tuli tämä [viittomanimi] – eikä siinä ollut nokan koputtamista. Se on pysynyt samana tähän päivään saakka.

Myöhemmin [perheen muutettua kuuden vuoden kuluttua Ouluun] sai kuuro siskonikin oman viittomansa. Oppilaat panivat merkille, että hänellä oli aina rusetti sievästi päässä. Siitä hän sai nimen Harallaan oleva käsi lähestyy pari kertaa ohimoa. [Kysyn: Etkö sinä itse antanut hänelle viittomanimeä, vaikka osasit jo viittoa?] Meillä oli kahdeksan vuotta ikäeroa. Minä olin jo lopettanut kouluni, kun hän vasta aloitti. (OM, PR 5:2000.)

Martolan ja OM:n kertomukset edustanevat varhaislapsuuden kielimaailmaltaan suurinta osaa niistä oman ikäpolvensa kuuroista, joiden vanhemmat ovat kuulevia. Samankaltainen taival lapsuuden kielellisestä eristyneisyydestä koulujen visuaaliseen alakulttuuriin ja puhutun enemmistökielen ikeeseen muodostaa heille yhteisesti jaetun, vahvan kokemuspohjan (List 1993; Lane–Hoffmeister–Bahan 1996: 159–161). Tästä huolimatta nämä skeemaltaan toistuvat kertomukset ovat suureksi osaksi kirjoittamatonta ja yhä vielä vaiettuakin kuurojenyhteisön historiaa (List 1993: 504; Schuchman 1993: 516–519), aivan viime aikoja lukuunottamatta (Flinkman 2003).

Kuulevien vanhempien kuurojen lasten kokema kielellinen ja kognitiivinen tyhjiö ei ole päässyt tutkimuksen keskiöön sen paremmin kuuroja käsittelevässä pedagogisessa, sosiologisessa tai lingvistisessäkään tutkimuksessa, sillä oralismin valtakaudella on yleensä korostettu viittomakielen välittäjinä toimineitten kuurojen vanhempien kuurojen lasten roolia (esim. Padden 1980: 95; Jokinen 1992 [1991]: 36 viitteineen; Lane, Hoffmeister ja Bahan 1996: 42; kritiikistä ks. List 1993 ja Schuchman 1993). Erityisesti viittomanimen antaminen saa tässä diskurssissa seremoniallisen sädekehän osakseen:

Viittomanimen antaminen on eräänlainen siirtymäriitti. Kuulevista perheistä kotoisin olevat kuurot lapset tulevat kuurojenkouluihin usein ilman viittomanimeä. Kun he sitten edistyvät viittomakielentaidoissaan ja alkavat sulautua viittomakieliseen kulttuuriin, heille annetaan viittomanimi. Kunnia toimia nimenantajana on usein kuurojenmaailman johtavalla henkilöllä taikka [nimensaajaa] vanhemmalla luokkatoverilla, jolla on kuurot vanhemmat. (Lane, Hoffmeister ja Bahan 1996: 76.)

Haastatteluissani tämä stereotyppisenä toistettu kertomus kuurojen kulttuuriperinnön siirtävistä avainhenkilöistä, kummallista kyllä, ei nouse esiin. Haastateltavat kertovat harvoin henkilöstä, jolta viittomanimi on kuurojenkouluissa saatu (tästä mainitsee myös E-L. Ojala 1988: 17). Vain yksi informanteistani toi esiin nimikumminsa viittomakielisen sukuperinnön. Yleisin vastaus kysymykseeni nimenantajasta olikin: ”Jotkut isommat ~ ylempien luokkien oppilaat”. ⁵⁵

Yllättävää kyllä, niissäkään suomalaista viittomakieltä käyttävissä perheissä, joissa sekä vanhemmat että lapset ovat olleet kuuroja, ei lapsille olekaan järkiään annettu viittomakielisiä nimisymboleja. Vain puolet aineistoni kuuroissa perheissä vuosien 1900–1969 välisenä aikana syntyneistä nimenkantajista oli saanut nimensä kotoa (kuviot 1–3). Alun perin otaksuin, että kuurojen vanhempien kuurot lapset olisivat saaneet taajemmin omakielisen viittomanimen kotoa kuin esimerkiksi oma, 1900-luvun puolivälissä syntynyt kuurojen vanhempien kuulevien lasten jälkipolvi:

Olen kuurojen vanhempien kuuleva lapsi – –. Itse sain viittomanimeni vasta aikuisena ollessani kurssilla, jossa oli kuuroja vetäjiä. Vaikka kotonani käytettiin viittomakieltä myös kuulevien lasten kanssa (mikä ei ollut tavallista 1950–1970-luvuilla) ei kukaan meistä neljästä lapsesta saanut viittomanimeä kotoa. Vanhempani käyttivät minusta viittomaa TYTTÖ ja ollessani vaasalaisten kuurojen kanssa olin NIEMELÄ-TYTTÖ. Niemelä-viittomassa käytettiin isäni viittomanimeä. (Wainio 1998: 2.)

Aineistoni perusteella kuurot lapset olivat saaneet jopa vähemmän viittomanimiä kuuroilta vanhemmiltaan kuin samana ajanjaksona syntyneet kuulevat lapset (kuviot 1 ja 2). Esimerkiksi toisen polven viittomakielinen, 40-luvulla syntynyt henkilö kertoo saaneensa oman viittomanimensä vasta kuurojenkouluun tultuaan, vaikka perheessä muutoin käytettiin viittomanimiä sekä kuuroista että kuulevista sukulaisista. Ensimmäisestä nimiehdotuksesta hän joutui kieltäytymään, sillä hänen nimivarastossaan viittoma oli varattu eräälle kuulevalle sukulaiselle, jonka hän oli itse ristinyt. (SLT, PR 10: 2000.)

Kaikkiaan aineistoni 937 nimiesiintymästä 19 %:ssa oli viittomakieltä käyttänyt perhe taustalla (n = 179). Näistä tarkempia taustatietoja oli saatavissa 156 nimestä. Kuuroja näistä viittomakieltä käyttäneissä suvuissa tai perheissä kasvaneista nimenkantajista oli 59. Heistä neljä tarkensi olevansa itse, tai puheena olleen lapsensa olevan, huonokuuloinen ja siis myös puhuttua kieltä viittomakielen rinnalla käyttävä. Kuulevia nimenkantajista oli 51. (18 nimenkantajalla oli ollut kaksi muutakin viittomanimeä käytössään eri aikoina, yhdellä jopa neljä.)

Näistä perinteisistä epiteeteistä (kuuleva/huonokuuloinen/ kuuro/kuuroutunut) jouduin kuitenkin luopumaan aineistoni nuorimpien nimenkantajien kohdalla. Nimestykseni edetessä aloin käyttää 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneistä (45 henkilöä) määritelmää viittomakielinen (elleivät vanhemmat tai haastateltavat itse tähdentäneet lasten kuuloa). Edellisten vuosikymmenten diskurssissa hyvinkin tavanomainen ja korrekti kysymys siitä, onko kysymys kuurosta vai kuulevasta henkilöstä, alkoi tutkimukseni edetessä vaikuttaa irrelevantilta ja epäasialliselta, kolonialistiseltakin. Jokin tapahtumassa oleva diskursiivinen murros heijastui nimistönkeruuseen asti.

Ensinnäkin kaikki tuolloin haastattelemani alle 30-vuotiaat kuurot vanhemmat pitivät viittomakieltä itsestään selvästi sekä kuurojen että kuulevien lastensa kotikielenä. Samoihin aikoihin muuttui yhteiskunnallinen asenneilmastomme radikaalisti: viittomakieli mainittiin ensimmäistä kertaa Suomen kansalaisille kuuluvana perusoikeutena, ensin Suomen hallitusmuodon uudistetuissa perusoikeussäädöksissä (1.8.1995), sitten vuonna 2000 voimaan tulleessa perustuslaissa (ks. Lappi 2000: 72). Näkökulman muutos ilmeni myös vuonna 2000 julkaistussa, A. Malmin toimittaman teoksen nimessä Viittomakieliset Suomessa ja sen artikkelien teksteissä, jotka heijastavat luottamusta kulttuuriseen viittomakielisyyteen (vrt. Jokinen 2000a: 79–84, 89; Jurvainen 2002 [2001]: 6–7).

Viittomakielisen itsetunnon vähittäinen vahvistuminen ilmeni myös siten, että kuurot vanhemmat ryhtyivät antamaan entistä useammin omakielisiä nimiä lapsilleen. Keruuaineistossani näkyy selkeästi, kuinka vanhemmat hiljalleen aktivoituvat 1970-luvulta lähtien viittomanimen antajina niin, että 1990-luvulla he ristivät viittomanimillä kaikki, sekä kuurot että kuulevat lapsensa (kuvio 3). Uudenlainen, koko perheen sitoutuminen viittomakieliseen kulttuuriin näkyy myös lasten muuttuneessa roolissa pienten sisarustensa nimeäjinä. Kun 1970-luvulla kotoa saaduista 15 nimestä vanhempi lapsi oli antanut vain 1 nimen, 1980-luvulla sisaret olivat ehdottaneet 3:ea kaikkiaan 8:sta perheessä annetusta nimestä ja 1990-luvulla 4:ää.

Ennen 1980-lukua kuurojen vanhempien antamat, lapsen ulkomuotoon tai luonteeseen liittyvät viittomanimet näyttävät pääosin annetun imeväisiän jälkeen: kun hiukset ovat alkaneet kasvaa ja kihartua; kun lapsi on alkanut liikkua itsenäisesti, saanut vahingosta muistuttavan arven tms., ja kun itsenäistyvän lapsen luonteenpiirteet ja taipumukset ovat muutoinkin havaittavissa ja kuvattavissa. ⁵⁶ (Kuvio 5.) Kovin tarkkoja vertailulukuja ei kotona ennen 1980-lukua annetuista nimistä ole voitu laatia, sillä useimmista ei enää ole ollut saatavilla tai mieleen palautettavissa nimenannon ajankohtaan liittyviä tietoja puolen vuoden tai vuodenkaan tarkkuudella.

Viittomanimestä on myös tullut itsessään arvokas keskustelunaihe, ja se näkyy otetun yhä varhemmin esiin. Kun vielä 1980-luvulla syntyneitten kohdalla isommat sisaret ovat ehdottaneet kuopukselle viittomaa tämän henkilökohtaisten piirteitten pohjalta lapsen ollessa noin vuoden parin ikäinen, ovat 1990-luvulla syntyneitten viittomakielisten sisaret keskustelleet nimestä jo aikaa ennen vauvan syntymää taikka heti sen jälkeen – mutta aina viimeistään ennen kastetta. Keskustelu on myös siirtynyt perinteisten nimenantomotiivien sijasta (ks. seuraavaa lukua) koskemaan viittomanimen omia kauneusarvoja. Esim.:

Tyttäreni ehdotti tätä G-käsi hipaisee poskea kaksi kertaa. Hyväksyin sen heti ja sanoin: ”Sepä on kaunis nimi!”(Äiti HT 1990-luvulla syntyneen tytön nimestä, LK 1996.)

Kun vauva oli syntynyt, keskustelimme parin päivän päästä vaimoni kanssa mahdollisista viittomanimistä. Minulla oli useita ehdotuksia, mutta vanhin tyttäremme laittoi Y-käden vasemmalle rinnalle pari kertaa ja sanoi perusteeksi: ”Tämä on kiva nimi.” (Isä TS 1990-luvulla syntyneen tytön nimestä, PR 4: 1998.)

Viittomakieliseen taustaan liittyviin nimimainintoihin verrattuna aineistossani oli kahta vertaa enemmän sellaisia nimiä, joiden kantajilla oli kuulevat vanhemmat. Näistä 409 viittomanimestä oli tarkempia tietoja nimenannon yksityiskohdista saatavissa 352 nimen kohdalta. Näissäkin 1970-luvulla syntyneet kuurot lapset alkavat saada viitottuja nimisymboleja kuulevilta vanhemmiltaan (kuvio 4). Syynä saattaa olla se, että 1960-luvun lopulla ryhdyttiin järjestämään viittomakielen kursseja (Vivolin-Karén 2002: 9), joille vanhemmatkin voivat hakeutua, vaikkakin aluksi salaa (HL ja KL, PR 6: 1999). Kuulevissa perheissä nimenantaja on aina ollut äiti – isien passiivisuus kuurojen lastensa ensikielen käyttäjinä on tunnettua muistakin yhteyksistä (Sinkkonen 1994: 21 viitteineen; Takala ja Kuusela 1999: 22). Esimerkiksi 1980-luvulla syntyneitten lasten kohdalla äiti nimesi viittomalla seitsemän kahdeksasta lapsesta; vain yksi nimenkantajista ei muistanut, kumpi vanhemmista oli nimeä ehdottanut. (Kuurojen vanhempien kuuroilla lapsilla oli hyvin harvoin selkeää muistikuvaa tai tietoa siitä, kumpi vanhemmista oli nimen takana. Tämän vuoksi nimenantajaroolin jakautumista vanhempien kesken ei heidän kohdallaan voitu erikseen tarkata.)

Jatkossa olisi mielenkiintoista selvittää, millaiseksi viime vuosikymmenellä syntyneitten kuulevien vanhempien rooli viittomakielen käyttäjinä on muodostunut. 1990-luvulta lähtien on nimittäin sisäkorvaistutteella tuettua kuulemista alettu painottaa viittomakielen käytön ohessa tai sen sijasta (Kurki ja Takala 2002: 48–49). Viittomakielen siirtyminen taka-alalle osassa perheitä saattaa vähentää kuulevien vanhempien osuutta viittomakielen ja viittomanimen käyttäjinä ja antajina. Omassa tutkimuksessani tämä seikka ei vielä tule esille, koska halusin selvittää nimenomaan natiivien viittomakielisten käsityksiä viittomanimistä ja nimenantoperusteista. Siksi en aktiivisimmassa nimestysvaiheessa 1990-luvun puolivälin jälkeen nähnyt tarpeelliseksi haastatella alle kouluikäisten kuurojen lasten kuulevia vanhempia, jotka tuolloin olivat vielä viittomakieliopintojensa alkuvaiheessa. Niinpä kaikkien korpukseni 1990-luvulla syntyneitten nimenkantajien (48) vanhemmista ainakin toinen on ensikieleltään viittomakielinen.Tämä selittää osaltaan myös kuvion 3 jyrkästi nousevan ja kuvion 4 laskevan diagrammin.
Kuviosta 3 näkyy myös suuri tutkimukseen osallistuneitten viittomakielisten vanhempien lukumäärä verrattuna edellisinä vuosikymmeninä syntyneitten lasten kuurojen vanhempien määrään. Se, että nuoret kuurot vanhemmat ovat pitäneet lapsensa viittomanimen valintaa omakohtaisesti tärkeänä ja tutkimuksellisesti validina seikkana, osoittaa vahvaa kieli- ja kulttuuritietouden leviämistä viittomakielisten itsensä parissa. Näin siitäkin huolimatta, ettei omakielinen opetus tai viittomakielinen kommunikaatio kuulevien vanhempien kanssa ollut tähän tutkimukseen osallistuneitten nuorimpien isien ja äitien varttuessakaan selviö (vrt. Vaikea selittää 1993; Jokinen 1992 [1991]: 67–71; Takala 2002: 118–119).

KUVIO 1. Kuuroille vanhemmille v. 1900–1969 syntyneitten kuurojen lasten viittomanimien alkuperä

KUVIO 1. Kuuroille vanhemmille v. 1900–1969 syntyneitten kuurojen lasten viittomanimien alkuperä. 1920-luvulla kotoa annettuja nimiä ykkösen kohdalla ja perheen ulkopuolelta kaksi kertaa enemmän. 1950-luvulla kotoa vitosen kohdalla ja muualta seitsemän kohdalla. 1960-luvulla kotoa seitsemän kohdalla, muualta kohdassa 12 ja itseltä kohdassa 2.

KUVIO 2. Kuuroille vanhemmille v. 1900–1969 syntyneitten kuulevien lasten viittomanimien alkuperä

KUVIO 2. Kuuroille vanhemmille v. 1900–1969 syntyneitten kuulevien lasten viittomanimien alkuperä. 1930-luvulla vain perheen ulkopuolelta annettu nimiä. 1940-luvulla tasaväkisesti niin koto kuin muualta. 1950-luvulla kotoa kolmasosa enemmän kuin muualta. 1960-luvulla muualta 4/7 kotoa annettuihin verrattuna ja itseltä 0,5/7.

KUVIO 3. Kuuroille vanhemmille v. 1900–1999 syntyneitten kuulevien ja kuurojen lasten viittomanimien alkuperä

KUVIO 3. Kuuroille vanhemmille v. 1900–1999 syntyneitten kuulevien ja kuurojen lasten viittomanimien alkuperä. Kotoa laskenut nollaa kohti 1920- ja 30-luvuilla mutta sen jälkeen tasaista nousua. Itseltä tulleet lähellä nollaa (pienet nousut 60- ja 80-luvuilla). Kodin ulkopuolelta suosituinta 1920-1950 jonka jälkeen tasaisen laskun jälkeen 90-luvulla nollissa.

KUVIO 4. Kuulevien vanhempien kuurojen lasten viittomanimien alkuperä

KUVIO 4. Kuulevien vanhempien kuurojen lasten viittomanimien alkuperä. Kotoa nollan lähellä mutta 1970-luvulta 80-luvulle nousussa. Itse koko ajan matalalla (1900-1919 ja 40- ja 60-luvulla lähellä nollaa). Kodin ulkopuolelta hyvin korkealla, tosin puolittunut 1960-luvulta 1980-luvulle.

Kuten edellä todettiin, perheen vanhempienkin viittomakielisyydestä huolimatta viitottu nimi on ennen 1970-lukua todennäköisimmin saatu perheen ulkopuolelta kuin kotoa. Esimerkiksi kuviossa 2 vuosina 1900–1969 kuuroille vanhemmille syntyneitten kuurojen nimenkantajien kohdalla 38 % (n = 13) sai viittomanimensä kotoa ja 59 % (n = 20) kodin ulkopuolelta. Näistä 2/3 sai nimensä ollessaan kuurojenkoulussa ja 1/3 myöhemmin nuoruusiässä (vain yksi nimenkantaja oli nimennyt itse itsensä). Kuulevien vanhempien kuuroista jälkeläisistä lähes kaikki nimettiin kodin ulkopuolella 1960-luvun lopulle asti (kuvio 4).

Tulosta voidaan verrata amerikkalaisten viittomanimien taustoja kartoittaviin tutkimuksiin, joista ensimmäisessä (Meadow 1977) 371 tutkitusta viittomanimestä 30 % oli saatu kotoa ja 56 % sen ulkopuolelta – 43 % ikätovereilta ja 13 % kuurojenkoulun henkilökunnalta (Meadow 1977: 239). Meadow’n tutkimuksessa ei tosin eroteltu kuurojen ja (ei-viittovien) kuulevien vanhempien lapsia toisistaan. Vuosikymmentä myöhemmin Mindessin 1990 tekemässä, 20 henkeä käsittävässä haastattelututkimuksessa puolet informanteista (9) oli kuurojen vanhempien jälkeläisiä. Tässäkin ryhmässä kotoa saatuja nimiä oli vain 22 % ja lähes puolet nimistä, 48 %, oli saatu ikätovereilta (Mindess 1990: 3, 5).

Analysoidakseni vastaavalla tavalla kodin ulkopuolella tapahtunutta nimenantoa erotin materiaalistani ne 409 nimimainintaa, joista oli selkeästi tiedossa nimenantajana toiminut henkilö sekä nimeämisen tarkempi ajankohta (kuvio 5). Näistä oli kouluajalta peräisin puolet (201), mistä kolme neljännestä (78 %) oli saatu koulutovereilta ja viidennes koulun henkilökunnalta (kuviot 6 ja 8). Materiaalista nousee esiin erityisesti Oulun kuurojenkoulu, josta ovat peräisin neljän vuosikymmenen aikana 14 nimeä kaikkiaan 20:sta asuntolanhoitajan keksimästä viittomanimestä. (Vanhin näiden nimien kantajista on syntynyt 1920-, nuorin 1960-luvulla.) Viittomilla nimeämisestä kerrotaan myös Oulun kuurojenkoulun historiikissa (R. Ojala 1999:127–128):

Kun uudet pienet oppilaat saapuivat kouluun, heille annettiin ensimmäiseksi nimilappu rintaan. Sitten jokaiselle annettiin viittomanimi – vaikka viittomakielen käyttöä ei muuten suosittukaan. Olihan oppilaita jollakin merkillä pakko kutsua ja näyttää, ketä milloinkin tarkoitettiin. Merkki annettiin jostain oppilaan erikoispiirteestä, vaikkapa vaatteista.

Opettajilla ja muulla henkilökunnalla oli omat viittomat. Asuntolassa ennen minua työskennelleellä neiti Mannilalla oli silmälasimerkki. Se periytyi häneltä minulle. Oppilaiden kanssa keskustelu oli vaikeaa, mutta opimme ymmärtämään toisiamme.

Oppilaiden kanssa oli muutenkin pakko käytännössä jotenkin viittoa. Henkilökunnan viittomakielen opetus alkoi 70-luvulla. Viittomakielen koulutuksen rinnalla alkoi muukin koulutus ja se tehostui. Olin itse 1977 koulullamme järjestetyllä viittomakielen kurssilla, jolla opettajana oli kuraattorimme – – . [Kertojana on kouluasuntolan tyttöjen hoitajana vuodesta 1955 toiminut Jenni Kataja.]

Viittomanimien käyttö muutoin oraalisen koulun kasvatusideologian pohjalta toimineessa asuntolassa sisällyttää huomaamattaan itseensä syvällisen ristiriidan: viittomakieli ei ollut lasten koulu- ja kasvuympäristössä sallittua, vaikka arkisimmasta arjestakaan ei selviydytty ilman viittomakielisiä nimiä. Jos pelkällä puheella ei voitu viitata menestyksekkäästi edes paikalla olevaan henkilöön itseensä, oli järjetöntä kuvitella, että oppilaat pystyisivät seuraamaan huuliolukuun tukeutuen omaa nimeään verrattomasti pitempiä tekstejä ja kokonaisia oppiaineita. Onneksi 1970-luvun alussa puhemenetelmän puutteet vähitellen tunnustettiin ja yksittäisiä viittomia ryhdyttiin käyttämään puheen ymmärtämisen tukena (Jokinen 1992 [1991]: 67). Tämä totaalikommunikaatioksi nimetty menetelmä siirtyi myös kuurojen lasten varhaiskasvatukseen. Uusi metodi ilmeni mm. siten, että päivähoitoon tuleville lapsille ryhdyttiin antamaan puheen yhteydessä käytettäviä viittomanimiä. (Päivi Lappi, henkilökohtaisesti 20.1.2000.) Viittomien käyttö päivähoidossa 1970-luvulla nousee taitekohtana esiin korpuksestanikin, sillä ensimmäiset niistä kaikkiaan 14 nimenkantajasta, jotka ovat saaneet henkilöviittomansa päiväkodissa, ovat syntyneet 1960-luvun puolivälissä tai sen jälkeen. Näistä nimistä kuulevat lastentarhanopettajat ovat antaneet yli puolet ja toiset päiväkotilapset noin kolmanneksen (kuvio 7).

KUVIO 5. Viittomanimen saamisen ajankohta

KUVIO 5. Viittomanimen saamisen ajankohta.1900-1919 lähes pelkästään koulun alaluokilla. 1920-39 samantapaista mutta nimiesiintymiä lähes kolme kertaa enemmän. 1940-1979 edelleen eniten koulun alaluokilla mutta suuressa nousussa myös 14-20 vuotiaana sekä alle kouluikäisenä. 1980-1999 alle kouluikäisiä yli kolme kertaa enemmän kuin aikaisemmin, muita vain marginaalisesti.

KUVIO 6. Nimenantoympäristöt (nimiesiintymiä 409)

KUVIO 6. Nimenantoympäristöt (nimiesiintymiä 409). LÄhes puolet annettu koulussa, noin neljäsosa kotona ja hieman pienempi määrä muilta tuttavilta. Muualta vain pieniä osia.

KUVIO 7. Nimenantajat päiväkodissa (nimiesiintymiä 14)

KUVIO 7. Nimenantajat päiväkodissa (nimiesiintymiä 14). Yli puolet ovat kuulevilta aikuisilta, vähän päälle kolmasosa kuurolta ikätoverilta ja pieni osa kuurolta aikuiselta.

KUVIO 8. Nimenantajat koulussa (nimiesiintymiä 201)

KUVIO 8. Nimenantajat koulussa (nimiesiintymiä 201). Yli kolme neljäsosaa kuurolta koulutoverilta, alle 1/4 kuulevilta opettajilta tai asuntolanhoitajilta ja todella pieni osa itseltä.

⁵⁵ Ehkä juuri kysymyksenasettelustani johtuen – edetessäni ensin haastateltavan omia viittomanimiä kartoittavan keskustelun kautta perheen ja toveripiirin nimistöön – ei kohdalleni osunut moniakaan nimien antamisprosessia pohdiskelevia tai nimeäjinä toimineita henkilöitä.

⁵⁶ Lapset nimetään verraten myöhään myös mm. eräissä afrikkalaisissa ja keski-amerikkalaisissa yhteisöissä, jotta voitaisiin nähdä, mihin suuntaan nimenantoperusteena olevat lapsen luonteenpiirteet kehittyvät (Alford 1988: 36,49).

←3.3 Viittomanimi kulttuurisena symbolina ja sidoksena

4.2 Viittomanimien nimenantoperusteet→

Cookie	Duration	Description
__atuvc	1 year 1 month	AddThis sets this cookie to ensure that the updated count is seen when one shares a page and returns to it, before the share count cache is updated.
__atuvs	30 minutes	AddThis sets this cookie to ensure that the updated count is seen when one shares a page and returns to it, before the share count cache is updated.

Cookie	Duration	Description
_ga	2 years	The _ga cookie, installed by Google Analytics, calculates visitor, session and campaign data and also keeps track of site usage for the site's analytics report. The cookie stores information anonymously and assigns a randomly generated number to recognize unique visitors.
_gid	1 day	Installed by Google Analytics, _gid cookie stores information on how visitors use a website, while also creating an analytics report of the website's performance. Some of the data that are collected include the number of visitors, their source, and the pages they visit anonymously.
at-rand	never	AddThis sets this cookie to track page visits, sources of traffic and share counts.
CONSENT	2 years	YouTube sets this cookie via embedded youtube-videos and registers anonymous statistical data.
uvc	1 year 1 month	Set by addthis.com to determine the usage of addthis.com service.

Cookie	Duration	Description
loc	1 year 1 month	AddThis sets this geolocation cookie to help understand the location of users who share the information.
VISITOR_INFO1_LIVE	5 months 27 days	A cookie set by YouTube to measure bandwidth that determines whether the user gets the new or old player interface.
YSC	session	YSC cookie is set by Youtube and is used to track the views of embedded videos on Youtube pages.
yt.innertube::nextId	never	This cookie, set by YouTube, registers a unique ID to store data on what videos from YouTube the user has seen.
yt.innertube::requests	never	This cookie, set by YouTube, registers a unique ID to store data on what videos from YouTube the user has seen.