3.3 Viittomanimi kulttuurisena symbolina ja sidoksena

3. Puhutun ja viitotun kielen rinnakkaiselo viittomakielessä

3.3 Viittomanimi kulttuurisena symbolina ja sidoksena

 

Amerikkalaisessa viittomakielessä viittomanimeä pidetään kuuron henkilön päänimenä, jonka katsotaan olevan elintärkeä ankkuri sekä omaan kulttuuriin, kieleen että henkilökohtaiseen identiteettiin:

Viittomanimi on kuurolle henkilölle erittäin arvokas, ilman sitä tällä henkilöllä ei olisi mitään todellista keinoa itsensä tai toisten identifioimiseksi. – – Sen perustehtävänä on toki henkilön tunnistaminen, mutta sillä on myös muita funktioita. Juuri viittomanimisyys toimii merkkinä kuuron henkilön jäsenyydestä kuurojenyhteisössä. (S. Supalla 1992: 16.)

Brittiläisessä viittomakielikulttuurissa omakielistä nimeä ei koeta välttämättömäksi englanninkielisen nimen olemassaolon takia (Sutton-Spence ja Woll 1999: 237). Suomalaiset ovat puolestaan amerikkalaisten lailla vakuuttuneita siitä, että viitottuun nimeen latautuu vahva henkilökohtainen ja yhteisöllinen kulttuuri-identiteetti. Viittomakielinen nimi koetaan virallista nimeä funktionaalisemmaksi: haastateltujen mielestä se on sekä kulttuurisesti identifioiva että sopivan yksilöivä tunniste.

Jos nimeni vain sormitettaisiin, kuuroille voisi jäädä epätietoisuutta siitä, onko kyseessä kuuleva vai kuuro henkilö. Ja jos kuurosta olisikin kyse, ei koskaan voisi olla varma, ketä Kristiinaa tarkoitettaisiin. Kuuleville tietysti Kristiina on nimistäni tärkeämpi. (KH, UOEP: 1996.)

Viittomanimet tarjoavat siis eräänlaisen viitekehyksen, joka kertoo henkilön taustasta ja ryhmäsidonnaisuuksista (vrt. Roland Ris teoksessa Kiviniemi 1982: 14). Tätä näkemystä myötäävät selkeästi esimerkiksi noin 30-vuotiaitten eteläsuomalaisten naisten spontaanista viittomisesta elisitoidut sitaatit, joiden mukaan viittomanimi on merkittävä kulttuurinen indikaattori – ja joka antaa lisäksi nostetta kantajalleen:

Jos joku alkaa sormittaa nimeään, kiinnostukseni on laimeaa, mutta huomioni herää heti, jos jo esittäytymisen alussa näen viittomanimen! (HL, PR 6:1999).

On äärettömän tärkeää, että lapsellani on viittomanimi, sillä hän ei ole kuka tahansa kuuleva, vaikkapa ”näyttelijä Niko Jotain” vaan Etu- ja keskisormi kulmakarvojen päältä oikealle alas minun lapseni. (VT, PR 5:2000.)

Kun osaa haastatelluista, yhteensä 26 viittomakielistä henkilöä eri puolilta Suomea, pyydettiin asettamaan tärkeysjärjestykseen viittomakielisen ja suomen- tai ruotsinkielisen nimensä, yli puolet (15) piti viittomakielistä ensisijaisempana itsensä kannalta. 53

Viittomanimi on ilman muuta merkityksellisempi. Minä olen Etusormella edestakainen kääntöliike nenänpielessä. Hanna voi tarkoittaa ketä tahansa! Ja vaikka aviomieheni ja lapseni ovat kuulevia, ovat heidänkin viittomanimensä minulle paljon tärkeämpiä kuin sormitetut [viralliset] nimet. (HT, LK: 1996.)

Tietysti 5-käsi koukussa eteenpäin on ensisijainen! Eihän poikani edes tiennyt ennen kuin parivuotiaana, mikä hänen sormitettu [virallinen] nimensä on. Sitä ennen hän oli nähnyt vain oman viittomansa. (MiR, henkilökohtainen tiedonanto 11.11.2001.) 54

Kyllä viittomanimeni on tärkeämpi, eihän Taina edes tarkoita mitään! (TT, TW 1: 1997).

On päivänselvää, että F-kädellä kosketus otsaan kahdesti on niistä tärkeämpi! Se on minun oma nimeni. Eivätkä kaikki, etenkään suomenkieliset kuurot, edes tiedä ruotsalaista nimeäni kuin osapuilleen. (HW, PR 4:1998.)

Viittomanimeen samastuminen saattaa olla niin voimakasta, että nimen vaihtaminen tai osittainen muuntaminen (esimerkiksi samannimisyyden takia, vrt. luku 4.4 ja viite 67) saattaa aiheuttaa hämmennystä:

Kun näin minusta käytettävän tätä [uudennosta], en vuosienkaan kuluttua aina tajunnut, että juuri minusta oli puhe. – –  Sitten kun vaihdoin nimeni takaisin entiseksi, huomasin, että minähän olen nimenomaan Koukussa oleva 5-käsi suoralla liikkeellä nenään päin! (HP, PR 1: 1997.)

Vain kahdelle haastatelluista suomenkielinen nimi oli ehdottomasti tärkeämpi (toinen heistä käytti suomea päivittäin kuulevan perheensä kanssa). Viisi haastateltua näki molemmat nimet samanveroisina (heistä kolme oli n. 15–20-vuotiaita). – Kovin lukuisalle joukolle haastateltavia ei kysymystä virallisen ja viittomanimen etusijaistamisesta kuitenkaan saatu tehtyä, osin siksi, että kuulevan haastattelijan ymmärrettiin tarkoittavan viittomien käyttöä kommunikaatiossa yleensäkin. Toisinaan koko kysymyksenasettelua pidettiin järkiään turhanaikaisena: ”Tietysti viittomakielinen nimi on kuuroille tärkeämpi ja suomenkielinen kuuleville.” (TS, JJKP: 1996) Kysymys sai neuvottomiksi etenkin vanhemman polven edustajat, heillähän ei ole ollut oralistisen koulutaustansa takia tilaisuutta pohtia suhdettaan viittomakieleen, jota vähitellen alettiin rehabilitoida kouluihin uudelleen vasta 1970-luvulla (luku 3.1).

Monet vastaajat, sivuutettuaan viittomanimen merkityksen omalle identiteetilleen, näkivät viittomanimen pragmaattisen arvon kielenkäytön kannalta: se on vaivattomasti ymmärrettävä, kielellisesti osuva ilmaus. Tätä tähdennettiin nimenomaan (noin 30-50-vuotiaitten) miesten vastauksissa.

H-käsi alas oikeaa poskea on helppo (tuottaa), siitä minut tunnistaa heti (JT, TW1: 1996).

Kaikki kuurot tuntee ja tietää, kuka on B-käsi leukaa alaviistoon sormet yhtyen. Se on helppo merkki. (KA, VLV: 1996.)

Tällä minut parhaiten tunnetaan: L-käsi sulkeutuu kahdesti silmän vieressä (IL, JJKP: 1996).

Viittomanimi on visuaalisempi ja siksi myös tärkeämpi kuin suomenkielinen nimeni (TP, VLV: 1996).

Viittomanimellä on vaivatonta huutaa (JA, UOEP:1996).

Kulttuurisen viitekehyksen lisäksi viittomanimi näyttää toimivan eräänlaisena liitoskappaleena, jonka välityksellä ulkopuolinen nimenkantaja voidaan tuoda viittomakieliseen kontekstiin:

Jos käy niin, että kuurolla ei olekaan viittomanimeä – tätä tapahtuu erittäin harvoin – se keksitään hänelle porukalla. Juuri nimensä kautta tämä henkilö pysyy mukana yhteisessä toiminnassa, ja hän voi olla mukana keskustelun osana. (HL, PR 6:1999.)

Kuulevalle poikaystävälleni oli suoranainen pakko keksiä viittomanimi, jotta muut tietäisivät, kuka hän on. Viittomanimellä hänestä on myös helppo keskustella, olisi typerää viittoa jatkuvasti ”sulhaseni”. (PL, PR 12: 1998.)

Viittomakieliseen ympäristöön tulevien virallisia nimiä ei edes pyritä kääntämään, vaan henkilöä itseään kuvailevien seikkojen esiintuominen näyttää olevan ensisijainen kriteeri nimenannossa. Kasvoissa olevaa luomea (PL, PR 12: 1998) tai näkyvillä olevaa syntymämerkkiä pidetään hyvin luonnikkaana perusteena henkilöviittomalle:

Kun kuuro tuttavani tapasi poikaystäväni, hän sanoi heti: ”Olet päivänselvästi Etusormi hipaisee kaulaa kahdesti!” (SS, PR 1: 1998.)

Kuten myös luvussa 3.2.1.2 todettiin, kulttuurisen kotouttamisen ohella tekstuaalinen juohevuus on syynä viittomanimien käyttöön. Siksi arkidiskurssissa toistuvaksi oletettuja nimiä ei tyydytä siirtämään siirtokirjainnukselle eikä sormiaakkoslyhenteeksi, vaan tulokkaille luodaan täysin uusi nimi, viittomakielen omien onomastisten skeemojen pohjalta:

Harvoin nimeä luotaessa alkuperäinen [virallinen] nimi säilyy sormitettuna. Näin tapahtuu vain, jos se on lyhyt, kolmikirjaiminen, kuten Mia tai Lea. Esimerkiksi oma nimeni Helena on jo liian pitkä sormitettavaksi. – Amerikassa olisi aivan normaalia sormittaa kuurojenkin nimiä. (HL, PR 6:1999.)

Vain silloin,

– jos henkilöstä ei keksitä mitään luonteenpiirrettä, mistä saisi nimen, on tyydyttävä sormitukseen (JTH, PR 11: 2000).

– jos ei ideoita ole nimeksi asti, on pakko sormittaa (LP, VLV: 1996).

Tällaiset puhtaasti sormiaakkosiin perustuvat nimet näyttävät kuitenkin vieraan kieliasunsa takia jäävän nimipuolen asemaan, marginaalisiksi nimiksi (luku 4.2.3). Kuten viimeisessä LP:nkin sitaatissa tulee ilmi, varsinaisiin viittomanimiin sisältyy tietyntyyppinen merkityssisältö, joka saattaa vaihdella eri aikakausina. Viittomanimien muoto ja niiden antaminen ovat osa yhteisön sisällä käytyä nimidiskurssia, mistä kullakin nimenkantajasukupolvella on yhdenmukaisia kokemuksia. Näitä seikkoja eri ajanjaksoille tyypillisine nimenantokonteksteineen käsitellään luvussa 4.

53 Nuorin tämän ryhmän haastateltavista oli syntynyt 1980- ja vanhin vuonna 1920-luvulla.
54 Sanallisten ekonomian takia käytän paikoin nimien käännöksissä viittomakielen tutkimukseen vakiintuneita käsimuotojen nimityksiä, esim. 5-käsi, F-käsi (vrt. liite 3).

 


←3.2.2.3 Käännöslainojen funktio viitotuissa nimissä

4.1 Nimenanto kotona ja koulussa→