3.1 Viitotun kielen stigma

Kun vuonna 1892 voimaantullut aistivammaiskouluja koskeva asetus syrjäytti viittomakielen ja sitä käyttävät kuurot opettajat kuurojenkouluista, suomen- tai ruotsinkielinen puhe ja kirjoitus toimi kuurojenkouluissa lähes yksinomaisena kommunikaation muotona ja kaikkiin oppiaineisiin integroituna lähes vuosisadan ajan 1970-luvulle asti. 29 Tämän ns. oralistisen kauden todentumista kuurojen arjessa on hyvin vähän tutkimuksissa kuvattu puhumattakaan siitä, että sen vaikutuksia viittomakieliseen kulttuuriin ja itse viittomakieleen olisi sosiologisin tai antropolingvistisin metodein tutkittu, aivan viime aikoja lukuunottamatta (esim. Ladd 2003).

Puhemetodin kautta ei voinut sivuuttaa nimistöä kerätessäkään. Kuurojenkoulua Turussa ja Kuopiossa 1920-luvulla käyneet mies ja nainen kertovat haastatteluissaan, miten kuuroja oppilaita kiellettiin viittomasta keskenään, samalla kun heidän asenteitaan yritettiin muokata väittämällä viittomakieltä luonnonvastaiseksi ”apinoiden kieleksi”, jonka ”salakäytöstä suljettujen akkunaverhojenkin takana Jumala oli aina tietoinen” (HeP ja AA, PR 9: 2000). Koska viittomien käyttö evättiin oppilailta ainakin koulupäivien ajaksi, oli normaalia liioitellumpaa artikulaatiota sisältävä puhekommunikaatio (ks. Keller 2001: 194–195) ainoa yhteydenpitoväline kuurojen lasten kesken heidän ollessaan silmälläpidon alla:

Lähestyessämme koulua tiesimme opettaja Strunckin kiikkuvan keinutuolissaan ikkunan takana. Supatimme toisillemme: ”Älä viito enää! Emelie on taas vahdissa!” (AA, PR 9:2000.)

Puhumista puolsi opettajien ohella osa oppilaistakin. Kahdeksatta luokkaa käyvä oppilas kirjoitti esimerkiksi Kuopion koulun toveriyhdistyksen lehdessä jo 1900-luvun alussa seuraavaa:

Viittaaminen on siis suurenmoisena vahinkona meidän puheellemme, koska me tarvitseisimme oppia lausumaan selviä lauseita. Tässä koulussa on vaan vähä sellaisia oppilaita, jotka puhuvat lauseet oikein.

Myöskin viittaamisessa viitataan kasvoilla, jolloin ne väännetään näyttämään esim. rumaa, kaunista, iloista. Tätä viittaamista kuuromykät käyttävät paljo, joten heidän naamansa on ruma. – – Kuulevat ihmiset ihmettelevät ja pilkkaavat teitä. Kehoitan teitä mitä pikemmin lopettamaan viittaamisen. Jos te teette siten, niin edistytte monella tavalla. Voitte koetella puhella toverienne kanssa niin kuin kuulevien kanssa. Älkää myös seurustelko niiden kanssa, jotka osaavat vain viitata. Viimein te unhotatte sen kokonaan. (Poikselkä 1909: 43.)

Kun puhuminen näin vertautui ihmisyyteen, se vaikutti väistämättä viittomakieltä käyttävien arvomaailmaan ja kieleen itseensä. Aivan kaikki kuurojen parissa työskennelleet eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet. Esimerksiksi äskeiseen mielipidekirjoitukseen vastannut (kuuleva) kuurojenpappi Huugo Nyberg piti puhumistaidolle annettua itseisarvoa kummeksuttavana:

Ymmärrän – – viittaamisen heikot puolet ja valitan sitä tosiseikkaa, että viittaavia on vielä enemmistö km:n [kuuromykkäin] seassa. Ymmärrän myös, että puhekoulujen oppilailta kouluaikana viittominen on jyrkästi kiellettävä, ettei se estäisi oppilasten puheharjoituksia. Mutta se on ikävä jos puhuvat ”kuurot” saavat sydämeensä juurtumaan sellaisen ylenkatseen viittaavia osaveljiään ja sisariaan kohtaan, että he, tavatessaan elämässä toisensa, kieltäytyvät seurustelemasta heidän kanssaan ja kääntävät selkänsä heille. Joskus olen matkoillani tullut tekemisiin ”kuurojen” kanssa, joissa on tuota itsekylläistä henkeä sekä viittovia km. kohtaan, että viittomista kohtaan. Olen kuullut, että puhekouluissa viittovia km. verrataan apinaan ja tuolla mielestäni sangen sopimattomalla ja raa’alla vertauksella peloitetaan kuuroja oppilaita viittailemasta.

– – Sopisi huomauttaa Pekalle, että puhuvat ”kuurot” puhuessaan myös hyvin usein aivan tarpeettomasti vääristävät kasvonsa rumasti, avaavat suunsa liiaksi j.n.e. Ja nämä naaman liikkeet eivät suinkaan ole kauniimmat, kuin viittovien kasvojen ilmeet, eivätkä vaikuta kuuleviin vähemmin vastenmielisesti, usein kun niihin liittyy sangen outo ja pakotettu ääni. (Nyberg 1909: 73–74.)

Kykenemättömyys puhumaan stigmatisoitui kuurojen itsensä parissa. Kahtiajakoa viittoviin ja puhuviin, eli kyvyttömiin ja kyvykkäisiin oppilaisiin, voimisti myös se, että puhumis- mutta ei oppimistaidoiltaan heikoimmat siirrettiin omiin kouluihinsa, joissa käytettiin kirjoitusta, sormiaakkosia tai ns. kirjoitus- ja viittomamenetelmää. Pelkkä vaikeus oppia lausumaan korrektisti esimerkiksi r– tai s-äänne aiheutti siirron A-luokkaa väheksytymmälle B-luokalle, mitä eräskin haastateltavani omalla kohdallaan yhä pahoitteli, yli 50 vuotta tapahtuneen jälkeen (OM, PR 5: 2000). Oppilaat pidettiin kouluaikana erossa viittovista aikuisista kuuroista. Turun kuurojenkoulua käynyt haastateltavani sanoi oppineensa kodifioidun viittomakielen vasta 16-vuotisena löydettyään tiensä Viipurin kuurojenyhdistykseen, siitäkin huolimatta, että eräät opettajat käyttivät kaikesta huolimatta salaa viittomia tunneillaan (HeP, PR 9:2000, ks. myös I. Frondelius 2000: 134). Vankka puhekoulutausta näkyi hänen haastattelukumppaninsakin, 1900-luvun alkupuolella Kuopiossa koulunsa käyneen naisen kielessä: alati selkeän puheen ohessa tämä yhä vieläkin viittoi lauseesta vain osia, myös kuurojen ikätovereittensa kanssa keskustellessaan (AA, PR 9: 2000). 30

29 Heinonen 1979: 41–101, Plit 1984: 305–326, Jokinen 1991: 64–71; O. Paunu ja Wallvik (toim.) 1993: 28, 56–62; Stolt 1994: 62, 76–78; Wallvik 2001: 172–212; Hytönen, Laakso ja Salmi (tulossa). Kuurojen subjektiivisista kokemuksista ks. esim. Raike 1997; I. Frondelius 2000: 128; Rautanen 2000: 131–132; K. Frondelius 2000: 134–135; Flinkman 2003.
30 Ks. esim. McDonnell ja Saunders 1993: 256–259; Schröder 1993: 234; Hohenberger ja Happ 2001: 155; Wallvik 2001: 182–212.

←2.4 Vanhoista suomalaisista henkilöviittomista nykyviittomakielessä

3.2 Puhutun kielen integraatio viittomakieleen→