2.2 Koulu – yhteisyyden virittäjä ja kielen juurruttaja

2. Henkilönnimistön juuret suomalaisessa viittomakielessä

2.2 Koulu – yhteisyyden virittäjä  ja kielen juurruttaja

Ensimmäinen maamme tulevaan viittomakieliseen kuurojenyhteisöön liittyvä dokumentti päivättiin, kun porvoolainen kuuro Carl Oscar Malm kirjattiin vuonna 1834 tukholmalaisen Manilla-koulun oppilaaksi. Ennen kouluuntuloaan 8-vuotiaalla Malmilla ei ollut kotona käytetyn elekielen ohella mitään muuta kommunikaatiokeinoa ympäristönsä kanssa, vaikkakin hän osasi kirjaimia ja numeroita (Wichmann 1913: 12–15). Malmin omista kirjoituksista ei myöskään käy ilmi, että hän olisi lapsena tavannut muita kuuroja. Kahden ja puolen tuhannen asukkaan Porvoossa heitä lienee ollut Malmin ohella vain pari muuta (Suomen kaupunkilaitoksen historia. Tilasto-osa 1984: 12).

Kun Malm palasi Suomeen 11 vuotta kestäneen yhtämittaisen koulutiensä jälkeen, hän perusti vuonna 1846 kotikaupunkiinsa ensimmäisen maamme kuuroille tarkoitetun koulun. Täällä hän antoi opetusta Manilla-koulusta omaksumallaan kielimuodolla niin liikunnassa, uskonnossa, laskennossa, maantiedossa kuin ruotsissakin, mikä oli koulun kirjakieli. Vaikka oppilaita oli ensimmäisten vuosien aikana vähän, ehti Malm ennen varhaista kuolemaansa vuonna 1863 opettaa yksityiskoulussaan ja myöhemmin Turkuun perustetussa valtion tukemassa oppilaitoksessa yhteensä noin sataa eri-ikäistä kuuroa. (Malm, päiväämätön käsikirjoitus; Malm 1852; Hirn 1910: 3; Rainò 2000a: 35–47, Wallvik 2001: 98–106.)

Perinpohjaista selvitystä vailla on se, millainen perinne tällä Malmin ja sittemmin suomalaisten kuurojen käyttämällä kielimuodolla oli takanaan. Jonkinlaisen genealogisen perusymmärryksen kielen siirtymisestä sukupolvelta toiselle voi saada seuraamalla henkilöhistorioitten uria ja risteämiä. Malm nimittäin joutui, tultuaan Manilla-kouluun mitään kieltä osaamattomana ummikkona, opettelemaan koulussa käytetyn visuaalisen kielimuodon kirjaruotsin ohella. Näiden kielten oppaana hänellä oli kuuro Johan Gerhard Holtz (1803–1877), joka oli kuusivuotiaana ollut P. A. Borgin ensimmäisiä oppilaita ja oli Malmin tullessa kouluun toiminut opettajana viitisentoista vuotta. 16 Vasta kuusi vuotta vieneiden perusopintojen jälkeen Malm pääsi oppilaitoksen varsinaiseksi opiskelijaksi. (Malm, päiväämätön käsikirjoitus; Deafnet Sweden, s.v. Holtz; Wichmann 1913: 16–17; Rainò 2000a: 35–37.)

Menestys Borgin koulussa perustui nimenomaan viittomakielen ja ruotsin hallintaan:

Konventionaalinen viittomakieli oli oppilaitoksessa sekä tiedonsaannin kielenä että koko opetuksen päämenetelmänä. – – Kirjoitus[kieli] oli viittomakielen jälkeen tärkein tiedollisen opetuksen keinovaroista. (A. F. Nyström 1907: 124.)

Mutta mistä koulussa käytetty viittomakieli oli peräisin? Koulun pääopettajalla Borgilla ei uraansa aloitellessaan ollut kokemusta kuuroista tai viittomakommunikaatiosta, ja ns. aistivammaistyöstä hänellä oli näyttöä vain sokean yksityisopetuksesta (Andersson 1995: 73). Borg osasi hakeutua saatavilla olevan kirjallisuuden pariin ja tutustui mm. Épéen teoksiin, missä visuaalista kommunikaatiota on jonkin verran sanallisesti kuvailtu (ks. Épée 1984 [1784]; vrt. Eriksson 1999: 43). Useissa lähteissä on kuitenkin tähdennetty Borgin käyttäneen kirjoitetun ruotsin ohella viittomakieltä, joka samoin kuin Épéenkin tapauksessa (esim. 1984 [1784]: 65–66), “oli jo olemassa”:

Borg käytti opetuksessaan sitä viittomakieltä, joka oli jo olemassa kuurojen parissa (Eriksson 1999: 43).

Borg tukee tässä oletusta, että viittomakielistä kommunikaatiota oli jo olemassa, ennen kuin kuurot saivat Ruotsissa opetusta (Bergman ja Nilsson 1999: 344).

Bergman ja Nilsson (mp.) perustelevat väitettään lainaamalla P. A. Borgin omaa käsikirjoitusta vuosisadan alusta:

Se kieli – tai pikemminkin perusta sille kielelle, joka on aina ollut olemassa niin kauan kuin maailmassa on ollut kuuromykkiäkin – on heidän luonnollinen kielensä ja jota he eivät koskaan hylkää edes täydellisesti kirjoitus- ja äänikieltä omaksuttuaankaan, on Luonnollinen viittomakieli.

He tukeutuvat myös erääseen dokumenttin vuodelta 1759, jossa kalmarilainen opettaja kuvailee keskusteluaan syntymäkuuron Lars Nilssonin kanssa. Nilsson osaa viestittää syntymävuotensa, laskea ikänsä ja ilmaista ajatuksiaan monipuolisesti viittomilla, joita ymmärtävät hyvin ne, jotka ovat häneen tottuneet (Bergman ja Nilsson 1999: 344–345).

Vastaavanlaisia mainintoja kahdenvälisestä tai kuulevan perheen sopimuksenomaisesta elekommunikaatiosta on löydettävissä noilta ajoilta niin Ranskasta (Saboureux de Fontenay 1984 [1764]: 18, 25; Desloges (1984 [1779]: 32; Massieu (1984 [1798]: 76–77; ks. myös Lane 1989 [1984]: 5) kuin Suomestakin, Abraham Argillanderista (1999 [1772]: 160) alkaen. Oletettavaa onkin, että Borgin tekstissä ”luonnollisella kielellä, joka on kautta aikojen ollut olemassa kuurojen parissa”, tarkoitettaneen sellaisia yksilöllisen, esi-konventionaalisen kielimuodon eleitä, jotka pohjautuvat tilanteiseen, olion toimintaa tai hahmoa visuaalisesti kuvailevaan pantomimiikkaan (ks. Baynton 1996: 114). Tämän idiolektisen elekielen olemassaolo, samoin kuin sen ja viljellyn kielimuodon välinen ero tulee myös esille C. O. Malmin Helsingfors Tidningariin 1852 kirjoittamassa artikkelisarjassa Om de Döfstumma, deras psychiska tillstånd, språk och sättet att underwisa dem; m. m. [Kuuromykistä, heidän sielullisesta tilastansa, kielestään ja opettamistavastaan]:

Kun ei ole voitu, olipa sitten kysymyksessä kuulolahjainen tai kuuromykkä, tehdä ajatuksia ymmärrettäväksi määrätyissä tapauksissa, niin on tämä puute aiheuttanut liikkeiden syntymisen, joilla on koetettu tehdä tarkoitus toisille selväksi.

Viittomakieli [åtbördsspråk] syntyi halusta tehdä liikkeitä asiain näin ollen, joka on useinkin ominaista opetusta saamattomalle
kuuromykälle täysaistisen ympäristön keskuudessa, ja jota monet täysaistiset käyttävät ilman että kuuromykkää on läsnä, mutta
kuuromykkäin piirissä korotetaan se todelliseksi yleiseksi äidin-, seurustelu- ja opetus-kieleksi, jota senvuoksi nimitetään merkki-
eli viittomakieleksi [tecken- eller pantomimspråk] erotukseksi kehittämättömästä liikekielestä [det outbildade åtbördsspråket],
koska luonnollinen kieli on kuuromykkäin itsensä joka päivä luoma ja muodostama heidän seurustelussaan ja yhteiselämässään
sekä vasta heidän opettajiensa ja sitten täysoppineista kuuromykistä etevimpien järjestämä ja parantama, niin että tämä tällä tavoin
viljelty kieli nykyään on varmempi, yksinkertaisempi, selvempi ja nopeampi kuitenkin sopivasti säilyttäen kaiken mahdollisen, joka
mykin viittoiluin jäljitellen soveltuu jokaisen esineen muotoon, liikkeeseen y.m. (Malm 1913 [1852]: 64; alkuperäinen suomennos.)
17

Lausumillaan ”kielen olemassaolosta” niin Borg kuin Malmkin viittaavat ihmiselle ominaiseen kielen vastaanottamis- ja tuottamiskykyyn, joka kuulon puutteesta muodostuukin visuaalista kanavaa hyödyntäväksi. Yksilöllisesti tuotettujen – niin visuaalisten kuin puhuttujenkin – kommunikaatiomuotojen täytyy olla sekä laajan ihmisjoukon yhtäaikaisesti (horisontaalisti) ymmärtämää että eri kielenkäyttäjäsukupolvien pitemmällä ajanjaksolla (vertikaalisti) jakamaa, jotta ne kuuluisivat luonnollisten kielten joukkoon (ks. Deacon 1997: 110–115, Dahl 2000: 36–37, 51–52). Eikä tällaista keskinäistä kielisopimusta jakavaa ryhmää, joka olisi välittänyti kielimuodon edelleen seuraaville polville, voinut syntyä kuin vasta puoli vuosisataa Lars Nilssonia myöhemmin kuuroja kokoavissa oppilaitoksissa (vrt. Lane, Hoffmeister ja Bahan 1996: 124–127). 18

Kuten Malm edellä kuvaa, visuaaliset merkit hioutuivat ja muotoutuivat vasta opetustyössä yhteisesti jaetuksi symbolijärjestelmäksi, mitä vapaa-aikanakin jatkuva alituinen yhdessäolo ylläpiti ja vahvisti. 19 Opettajien ohella kielen vakiinnuttajina ja välittäjinä toimivat edistyneemmät ja varttuneemmat kuurot oppilaat työskennellessään nuorempien oppilaitten valvojina ja opettajina (ks. A. F. Nyström 1907: 125). Tärkeää kielen alkuvaiheen konventionaalistumisprosessille sekä viittomakielen diakroniselle jatkuvuudelle oli se, että päivittäisessä kommunikaatiossa ja opetustyössä vakiintuva symbolisto siirtyi myös vertikaalisti, kymmenienkin vuosien jännevälillä, seuraaville viittojapolville: jäiväthän useat Borgin koulua käyneet oppilaat Malmin opettajan Holtzin tavoin sinne edelleen asumaan ja työskentelemään (vrt. viite 16). Vuosina 1808–1820 koulua käyneistä 49 oppilaasta jopa neljänneksen tiedetään asettuneen opintiensä päätyttyä koululle asumaan (Andersson 1995: 73, 76). Samaan tapaan viittomakielen konventioiden välittäjinä ja vakiinnuttajina toimivat vuorollaan Malmin omat oppilaat ja hänen lähipiirissään eläneet henkilöt opettaessaan yhä uusia suomalaisia viittojapolvia kuurojenkouluissa eri puolilla maata, Porvoossa, Turussa ja Pietarsaaressa.

Se ketju, jonka kautta Malmin maahamme tuoma ruotsalainen viittomakieli siirtyi yksilötasolla kädestä käteen, voidaan konkreettisestikin hahmottaa hänen oppilaansa Maria Hirnin (os. Klingenberg, ks. kuva 4 luvussa 2.4) omaelämäkerrasta. Marian nuoruudessa Helsingissä asui parisenkymmentätuhatta henkeä (Suomen kaupunkilaitoksen historia. Tilasto-osa 1984: 12) – ja siten ehkä myös parikymmentä kuuroa tahoillaan. Hän ei ollut tavannut muita kuuroja ennen kahdeksatta ikävuottaan ja oppi ensimmäiset viittomat vasta Malmin oppilaita tavattuaan. Heistä ensimmäiseen, Alexander Ankoffiin, hän on voinut tutustua vasta 12-vuotiaana tai sen jälkeen, sillä tämä palasi Porvoosta takaisin Helsinkiin vuonna 1852 (Florin Malmille 7.5.1852). Maria Hirn kuvaili lapsuuttaan vastaperustetussa Tidskrift för döfstumma -lehdessä vuonna 1897:

Olen syntynyt Helsingissä 5. tammikuuta 1840, ja olin [Krimin] sodan aikoihin 15-vuotias. Ollessani 8 kuukauden ikäinen vanhempani huomasivat, että olin tullut kuuromykäksi vaikean sairauden jälkeen. Ennen kahdeksatta ikävuottani en ollut tavannut ketään muita kuuromykkiä: [Ensimmäinen] heistä oli porvari Lönnforsin kuuromykkä tyttö. Hän kuoli 15-vuotiaana 1850 Helsingissä. Sitten eräs kuuromykkä suutari nimeltään Ankoff opetti minulle joitakin viittomia. Toinen opettajani olikin nykyinen mieheni David Fritz Hirn, joka huolehti siitä, että minut lähetettiin Porvooseen 1857–59. Täällä, samoin kuin Turussa vuoden 1860 ajan, nautin Malmin antamaa opetusta. (M. Hirn 1897: 90–91.)

Koulujen tarjoaman sosiaalisen yhteyden myötä viittomakieli alkoi siirtyä myös endogaamisten avioliittojen myötä seuraaville polville, sillä Hirnien tapaan kuurojenkouluissa toisiinsa tutustuneet nuoret avioituivat keskenään. Kaksikymmentä vuotta Malmin Suomeen paluun jälkeen kuuroja pariskuntia ilmoitettiin olevan jo viisi, missä “molemmat, mies ja vaimo ovat mykät. Lisäksi 4 miestä ja 4 vaimoa ovat myös mykät.” Osa heistä vihittiinkin “viittauskielellä”. (Alopaeus 1876: 24.) Kahdesta tuolloisesta kuurojenvälisestä liitosta – Fritz ja Maria Hirnin (vihitty 1863) sekä Lorenz ja Elise Eklundin (vihitty 1873) – syntyneille kuuleville lapsille viittomakielestä tuli myös äidinkieli. Eklundien tytär Elma (myöh. Ignatius) muisteli puhuttua kieltä käytetyn vain kyökin puolella apuväen kanssa, kun taas viittomakieli tuntui ”ihmisen varsinaiselta kieleltä”. Eklundien ja Hirnien lapsille viittomakielestä tuli yksi heidän työkielistäänkin: Elma Eklund toimi viittomakielen tulkkina 1900-luvun ensikymmenillä, Hirnien poika Julius oli Suomen Kuurojen Liiton sekä Helsingin kuurojenyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Lisäksi Julius osallistui isänsä D. F. Hirnin laatiman ensimmäisen suomalaisen viittomakielen sanakirjan toimittamiseen. (Kierimo 1955: 37, 126; Naukkarinen 1996: 211; Matrikel för Döfstumskolan i Åbo År 1860–1884.)

Tärkeä merkitys yhteisön ja sen kielellisten siteitten vahvistumisessa oli edelleen sillä, että koulunsa lopetettuaan entisille oppilaille muodostui tavaksi kokoontua yhä uudelleen opinahjoihinsa niin Turussa, Porvoossa (vrt. Alopaeus 1876: 23; 1889: 10; Sirén 1880: 6) kuin Pietarsaaressakin. Esimerkiksi kaksi vuosikymmentä toimineen Turun kuurojenkoulun vuosikertomukseen kokoontumiset kirjattiin seuraavasti:

Joka Sunnuntai- ja Pyhäpäiwä lukuwuosina on koulussa pidetty Jumalan-palwelusta, johon osaa owat ottaneet ei ainoasti nykyiset, vaan myös jo ulos pääsneet kaupungissa saapuwilla olewat oppilapset. Toinen yhdistys koulun ja entisten oppilaisten wälillä owat rippijuhlat, jotka pidetään joka wuosi kolmantena sunnuntaina Toukokuussa, siitä syystä 18 p. Toukok. 1879, koska 50 kuuromykkää, joista 5 poikaa ja 2 tyttöä edellisenä päivänä oli kasteenliittonsa uudistanut, käwi Herran Ehtoollisella, ja 17. p. samaa kuuta 1880, koska 47 – – rippivierasta oli saapuvilla. (Alopaeus 1880: 21; alkuperäinen kieliasu.)

Yli neljännesvuosisadan ajan toimineen Pietarsaaren kuuromykkäinkoulun johtajatar Anna Heikelin kertomuksesta lukuvuosilta 1888–1890 käy myös ilmi jokavuotisen rippijuhlan merkitys kotiinsa palanneille koulun entisille oppilaille. Hänen kirjoituksestaan hahmottuvat myös viittomakielen leviämiselle ja ylläpidolle tärkeät synapsit ja hermoradat: opettajiksi ryhtyneet viittomakielisten koulujen entiset kasvatit ja – rautatie.

Kesällä 1889 konfirmoitiin 11 tuolloin tai jo aikaisemmin koulunsa päättänyttä oppilasta. Konfirmaatiosta ja sitä edeltävästä opetuksesta huolehti Turun kuurojenkoulun johtaja, pastori A. E. Nordman, joka oli tätä tehtävää varten matkustanut paikalle. Samassa yhteydessä kasteenliittonsa vahvisti 3 oululaista tyttöä, joiden opettajana on toiminut koulumme entinen oppilas. Ehtoollisjumalanpalvelus pidettiin 16. kesäkuuta Pietarsaaren kirkossa, ja eri seuduilta paikalle oli tullut 83 kuuroa. Alati suopeasti asiaamme suhtautunut Rautatiehallitus oli nimittäin myöntänyt Keisarillisen Senaatin luvalla vapaalippuja tätä matkaa varten lukuisille entisille oppilaillemme. Tämä uutinen oli saanut ilonkyyneleet monen köyhän mökinasukkaan silmään, olivathan he yksin ja ymmärtämystä vailla jatkaneet hiljaista eloaan, ja monen vuoden jälkeen jälleennäkemisen ilo olikin sanoinkuvaamaton, kun he tapasivat entiset opettajansa ja oppilastoverinsa. (Heikel 1890: 23.)

Olen aiemmin (Rainò 2000a: 45–46) esittänyt arvion, jonka mukaan Malmin Ruotsista mukanaan tuoma viittomakieli tavoitti hänen lyhyenä elinaikanaan hiukan yli viisi prosenttia maamme 1500 kuurosta. Malmin kuoltua hänen lähipiirinsä, oppilaittensa ja heidän kanssaan toimineen ensimmäisen viittomakielisen opettajapolven välityksellä tämän viittomamuodon kanssa lienee vuosisadan loppuun mennessä päässyt kosketuksiin ehkä noin kolmannes maan kolmestatuhannesta kuurosta (Rainò, mp.; vrt. Björkqvist 1916: 4).

Juurtuessaan Suomeen kouluopetuksen ja viittomakielisten perheitten myötä yhteinen kieli alkoi myös luonnollisten kielten tavoin haarautua ja eriytyä omaksi kielimuodokseen (Jantunen 2001 [2000]). Eriytymisprosessia arvioitaessa olisi myös huomioitava ruotsalaisen viittomamuodon maantieteellinen läheisyys sekä sen jatkuva fyysinen läsnäolo maassamme. Molemmat seikat saattoivat jopa hidastaa eriytymistä ja tukea ruotsalaisten viittomakonventioiden säilymistä maamme viittomakielessä. Tällaisia mikrotason kontakteja ja vieraan kielen läsnäolon huomioimista painottavat esimerkiksi Raukko ja Östman (1994: 28, 34–35). Jo 1860-luvulta lähtien viittomakieltä käyttävät kuurojenopettajat kävivät säännöllisesti opintomatkoilla Ruotsissa, eritoten Manillassa (ks. esim. Borenius 1863). Ruotsalainen viittomakieli oli myös läsnä maahan muuttaneiden, suomalaiselle viittomakieliselle yhteisölle merkittäviksi muodostuneitten henkilöitten kielessä. Heistä mainittakoon Manillasta Turun kuurojenkouluun tullut ja siellä vuosina 1864–1881 opettanut Johan Ahlman (Alopaeus 1889: 8, Plit 1984: 348); 1800-luvun lopulla helsinkiläistynyt ruotsalainen kuuro Axel Norstedt, joka oli aktiivinen yhdistysmies, lausuja ja viittomakuoronjohtaja (Kierimo 1955: 63; Wallvik 2001: 230–234) sekä suomalainen Manilla-koulun käynyt kuuro John Sundberg, joka osallistui vuodesta 1902 lähtien 30 vuoden ajan Kuuromykkäin Liiton ja Helsingin yhdistyksen toimintaan (vrt. Wallvik 2001: 239; Kierimo 1955: 109–111).

Vuosisadan vaihtuessa toiseksi alkoikin sitten täysin vastakkainen vaihe suomalaisen viittomakielen viljelyssä. Suomen kuuromykkäin- ja sokeainopetuksen ”uudelleenjärjestelyissä” viittomakielinen opetus lopetettiin asetuksen voimalla vuonna 1892 ja kuurojen opettajien toimet lakkautettiin. Suomessa otettiin kuurojenkouluihin muitten, aiemmin viittomakieltä suosineitten maiden tavoin täysimittaiseen käyttöön ns. puhemenetelmä, jonka valtakausi jatkui kuurojenopetuksessa lähemmäs sata vuotta (ks. esim. Helling 1946: 83–84, Heinonen 1979, Wallvik 2001: 138–212). Lehdistössä oli keskusteltu puhemenetelmän mukaanottamisesta kuurojenopetukseen 1850-luvulta alkaen (ks. Malm 1913 [1857]: 88); selkeät koulutuspoliittiset kannanotot puhemenetelmän puolesta kirjattiin sekä 1876 Tukholmassa järjestetyssä pohjoismaisten kuurojenopettajien kokouksessa että Helsingissä vuonna 1877 pidetyssä Suomen kuurojenkoulujen johtajien kokouksessa (BLDV 1878: 1–17; Wallvik 2001: 182–183). Muutos ei ollut äkkinäinen, siihen oli Pohjoismaissa valmistauduttu jo aikaa ennen Milanon kongressia. Tämä kuurojenopettajien kansainvälinen kokous, jota alan kirjallisuudessa on virheellisesti totuttu pitämään ns. oralismin valtaantulon rajapyykkinä, järjestettiin Italiassa vuonna 1880. (Ks. Wallvik 2001: 138, 172–177.)

Pedagogiset päätökset ja koulujen opettajakunnan muuttuminen kuulevaksi johtivat siihen, että nuori viittomakielinen sivistystraditio katkaistiin. Viittomakieli siirtyi opetuksesta arkisen kommunikaation välineeksi perheisiin ja kuurojenyhdistyksiin. Varmimmin pääsi viitottu kielimuoto siirtymään seuraaville sukupolville niissä perheissä, joissa sekä vanhemmat että lapset olivat kuuroja. 20 Nämä lapset siirsivät kotikieltään eteenpäin puhekouluissa joko salassa tai opetuksen ulkopuolella, esim. välitunneilla ja asuntolassa (Ks. Jokinen 2000a: 92–93; Rautanen 2000: 131; Flinkman 2003: 14–16.) Tämä oralismiksi kutsuttu vaihe, missä puhuttu kieli syrjäytti viittomakielen kuurojen tiedonvälityksen ja kulttuurin kielenä, aiheutti väistämättä myös katkoksen viittomakieleen ja yhteisön menneisyyteen liittyvien konventioiden välittymisessä jälkipolville. Se sai aikaan viitottuun kieleen erittäin syvällisesti vaikuttaneita rakenteellisia muutoksia, jotka näkyvät yhä kaikkialla kielen rakenteissa, myös sen nykyisessä henkilönnimistössä. Tähän palataan luvussa 3.

 

16 Holz oli ollut Borgin opissa aluksi vuoden ajan v. 1809, mutta palasi Yleiseen oppilaitokseen (myöh. Manilla-koulu) vuonna 1815; koulun opettaja Holtzista tuli vuonna 1820. Edistyneemmät oppilaat toimivat apuopettajina, ja jotkut heistä (mm. Eric Råfelt) jäivät Holtzin tavoin ammattiopettajiksi kouluun, Holtz vuoteen 1871 saakka. (A. F. Nyström 1907: 125; Andersson 1995: 73, 76; Deafnet Sweden, s.v. Holtz.)

17 Joudun tässä ohittamaan Malmin alkuperäistekstissä ja sen suomenkielisessä käännöksessä havaittavat ristiriitaisuudet ja terminologisen häilyvyyden, mikä on tyypillistä tuon ajan teksteille konventionaalisesta viittomakielestä ja ei-sopimuksenvaraisesta elekielestä puhuttaessa.

18 Vastaavanlainen viittomakielen kehitysprosessi on kuvattu nicaragualaisten kuurojen lähimenneisyydestä (Kegl, Senghas ja Coppola 1999).

19 Puhuttaessa viittomakielen esivaiheesta ja ehkä menestyksekkäästäkin yksilöllisestä kommunikaatiosta viittomien ja eleitten avulla olisi historiankirjoituksessa pyrittävä välttämään termiä viittomakieli, joka on ymmärrettävä laajemman yhteisön käytössä olevaksi, viittojapolvelta toiselle välittyväksi, konventionaalistuneeksi symboli- ja sääntökokoelmaksi. Kun siis ”viittomakielen” oletetaan vaikuttaneen ensimmäisen tunnetun suomalaisen kuuron Henrich Helsingiuksen tuottamien viittomien järjestykseen (Wallvik 2001: 97), lienee kysymyksessä ollut hänen kuten Lars Nilssoninkin kohdalla yksilöllinen tilannekohtainen viittoilu (eli Malmin termistössä kehittymätön elekieli) eikä varsinainen konventionaalinen viittomakieli (Baynton 1996: 112–115).

20 Viittomakieli ei siirtynyt pelkästään kuuroille perheenjäsenille: haastateltavienikin joukossa on myös kolmannen polven viittomakielisiä kuulevia, joitten vanhemmat olivat syntyneet 1800-luvun lopulla (NM, PR 14: 2002).

 


 

← 2.1 Kohti kieliyhteisöä 

2.3 Varhaisimmat leksikon ja nimistön kuvaukset suomalaisessa ja ruotsalaisessa viittomakielessä